Pienenä inhosin päiväkotia

Viime valtuustokaudella yksi Vasemmiston keskeisistä tavoitteista oli subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen ja varhaiskasvatuksen laatu. Molemmat ovat tärkeitä osattomuuden ja syrjäytymisen kierteen katkaisemisessa, jotka voivat alkaa jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Jos kotona ei jakseta huolehtia lapsesta, on parempi, että lapsi pääsee hoitoon ja saa aamiaisen ja lämpimän ruoan joka päivä. Jos kotona oleva vanhempi on työnhakija, työnhaku on aikaa ja keskittymistä vaativaa kokopäivätyötä, johon on hankala paneutua, jos lapsi pyörii siinä vaatimassa jatkuvaa huomiota. Kotona oleva vanhempi voi olla myös sairas ja tarvita lepoa toipuakseen. Päiväkodissa on myös tarjolla sellaisia leluja ja tekemisiä, kuten teatterikäynnit, joihin kotona ei ehkä ole varaa. Maahanmuuttajaperheille päivähoito ja varhaiskasvatus on tärkeää lapsen suomenkielentaidon kehittymisen kannalta.

Toisaalta alle kolmivuotiaalle lapselle isot hoitoryhmät ja jopa 10- tuntiseksi venyvät ”työpäivät” erossa vanhemmista ovat harvoin hyväksi. Taaperoikäinen ei hahmota aikaa samalla tavalla kuin aikuinen, eikä osaa jäsentää, että haetaanko häntä enää koskaan. Elinajanennuste on nyt syntyvillä lapsilla kohta varmaan melkein 100 vuotta. Yhteiskunnan eri oravanpyörissä ehtii siis hyvin olla vielä 97 vuotta, vaikka menisi päivähoitoon ”vasta” 3-vuotiaana. Ihmettelen siis, miksi vaippaikäinen pitää viedä jopa kymmeneksi tunniksi pahimmillaan homeiseen rakennukseen, jossa henkilökunnasta suuri osa on sen takia sairaslomalla ja ovessa lukee lappu: ”Tänään meillä on täitä, vesirokkoa, korvatulehdusta, norovirusta ja streptokokkia. Muistakaa nimikoida vaatteet.” Pakkohan se on viedä, jos on pakko, mutta liian usein päivähoidon ajatellaan olevan joku luonnonlain kaltainen itsestään selvä asia, vaikkei mitään syytä siihen olisi perheen tai lapsen kannalta.

Meidän perheessä tehtiin se ratkaisu, että lapset menivät oravanpyörään vasta esikouluun 6-vuotiaina. Sitä ennen päivät täyttyivät touhusta pihalla kavereiden kanssa, viereisessä leikkipuistossa ja päiväkerhossa. Sairasteltiin vähän, koska ei ollut pakko pyöriä tartuntapesissä. Tottakai oli välillä rankkaa, otti päähän taloudellinen niukkuus ja se ikuinen nakkikeiton hämmentely ja sämpylöiden veivuu ja kestovaippojen pesu ja seinien päälle kaatuminen pienessä alppiharjulaisessa kaksiossa. Masokistinen ristiretki mahdollistui sillä, että toinen teki päivätöitä ja toinen osa-aikaista ilta- ja viikonlopputyötä ja homman revetessä kummitäti riensi apuun. Jälkeenpäin olen sitä mieltä, että se oli meille kaikille paras ratkaisu.

Pakollista varhaiskasvatusta perusteltiin taannoisessa A-studiossa sillä, että on tärkeää Suomen kilpailukyvyn kannalta saada pikkuiset mahdollisimman aikaisin varhaiskasvatuksen piiriin.  Tilastoja on tulkittu siten, että niissä maissa, joissa ura aloitetaan kolmivuotiaana, talouskasvu on ollut parempaa. OECD-maiden bruttokansantuotteita vertailemalla voi päästä myös toisenlaiseen tulokseen. Esimerkiksi Unkarissa ja Tšekissä aloitetaan koulunkäyntikin jo 5-6-vuotiaana, mutta BKT on vain puolet Suomen BKT:sta. Kuuban BKT on vain kolmannes Suomen BKT:sta, vaikka koulutuksen taso on maailman huippua. Suomi pärjää loistavasti PISA-tutkimuksissa, vaikka päivähoidon/varhaiskasvatuksen piirissä on ”vain”  n. 80 % lapsosista. Näitä asioita ei voi johtaa toisistaan, kunkin maan talouden kehitykseen vaikuttavat muut asiat enemmän.  Suomen talouden kasvu ei ole 3-5 vuotiaiden varhaiskasvatuksesta kiinni, eikä vastuuta talouskasvusta voi sälyttää 3 vuotiaiden harteille.  Toiseksi, jos kaikki pakotetaan päivähoitoon ja pakolliseen varhaiskasvatukseen, pitäisi myös taata turvalliset ja laadukkaat olosuhteet päiväkodeissa sekä lapsille että henkilökunnalle, sekä tietysti myös  taata töitä kodeista vapautuville vanhemmille.

Tärkeintä on säilyttää päätäntävalta perheillä. Perhe tietää parhaiten, mikä ratkaisu on heille paras. Päivähoito- ja varhaiskasvatusratkaisujen tulisi olla myös niin joustavia, että perhe voi vaihtaa niitä työ- ja muiden olosuhteiden vaihtuessa.

Töissä oli ihanaa käydä lepäämässä! Työkaverit eivät ängenneet vessaan mukaan eivätkä uittaneet legoja mun piimälasissa! Ah!