Uskaltaako osallistua?

Viime kuussa julkaistiin merkittävä Valtioneuvoston selvitys Neljä osallistavan sosiaaliturvan mallia (Hiilamo & al.). Työttömät halutaan saada tekemään jotain vastineeksi vastaanottamastaan rahasta. Toisaalla nyt samaan aikaan käydään keskustelua mm. kirkon työllistämiskampanjasta. Pelätään, että kirkko tekee saman kuin muut työnantajat, eli alkaa pyörittää toimintaa palkattomien työntekijöiden toimin. Vapaaehtoistyö vääristää kilpailua työmarkkinoilla.

Ja vielä samaan aikaan toisaalla he, joilla kulutettavaa aikaa ja energiaa on, haluaisivat tehdä vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyötä kuitenkin karsastetaan, koska työstä on toimivan ay-liikkeen ansiosta totuttu saamaan palkkaa ja sen tekeminen kuulostaa siltä, että olet helposti höynäytettävissä ja sitä paitsi tyhmä. Vapaaehtoisille ei myöskään luoteta esim. tilojen avaimia eivätkä he ole mukana päätöksenteossa, vaikka olisivat siihen ammattilaisempia kuin viranhaltijat itse. Vapaaehtoiset itsekin karsastavat termiä ”vapaaehtoinen”, koska se ei kerro heidän panoksensa suuruudesta, laadusta, merkityksestä ja tärkeydestä. Synonyymisanakirjakin tarjoaa vain mm. omaehtoista, spontaania ja välitöntä. Vapaaehtoiseen tekemiseen kohdistuva epäilyttävyys näkyy myös esim. siinä, että aikapankki- ja vaihtotyö on veronalaista. Kohta kukaan ei uskalla auttaa edes mummoa kadun yli, jos siitä joutuu maksamaan veroa.

Vapaaehtoistyöajattelu on Suomessa kehittymätöntä verrattuna muihin maihin, joissa on normaalia tehdä jotakin muiden hyväksi. Monelle omaehtoinen toiminta on elämää rikastavaa sitoutumista ja tapa olla osallinen yhteisössä. Palkkatyö ei anna kaikkea onnellisuuteen tarvittavaa sisältöä.

Olemme mukana kehityksessä, jossa maiden taloudet ja tuotanto kasvavat entistä pienemmällä työvoimalla (jobless growth). Meitä kaikkia työikäisiä ei enää tulla tarvitsemaan talouden kasvuun. Homma hoituu pienemmälläkin porukalla. Mitä me sitten tehdään, kun työllisiä tarvitaan vain vaikkapa 10% yhteiskuntaa, tuotantoa ja kansantaloutta pyörittämään? Loput 90 % työikäisistä ei voi olla te-toimistossa kuntouttavan työtoiminnan tai osallistavan sosiaaliturvan piirissä. Osallistavan sosiaaliturvan mallit lähtevät siitä, että kaikki työttömät ovat syrjäytyneitä ja ”tarvitsevat” matalan kynnyksen etenemistä kohti ”oikeita” (= lue: palkka-) töitä. Se on liian kapea ajattelutapa eikä enää nytkään vastaa todellisuutta, saati tulevaisuudessa.

Työn riittäminen entistä harvemmille johtaa tarkoituksettomaan luokkaistumiseen, eriarvoisuuteen ja osattomuuden kasvuun. Tarvitaan työn uusjako.  Jaetaan työ tasaisesti niin, että sitä vähääkin työtä riittää kaikille tai edes mahdollisimman monelle. Tehdään kaikki osa-aikatöitä. Niin sitä riittää useammalle. Burn outien ja syrjäytymisen tuottamat kustannukset vähenevät ja sillä kustannussäästöllä voidaan maksaa osa-aikatyöstä niin, että sillä tulee säällisesti toimeen tai kehitetään kansalaispalkkaa.

Osallistava sosiaaliturva, työkokeilut yms., vapaaehtoistoiminnan kehittäminen ja palkkatyön tarpeen väheneminen ovat olleet tarkastelun kohteena liian läheltä katsottuina ja toisistaan erillisinä ilmiöinä. Niitä pitää katsoa kauempaa ja lähteä hahmottelemaan uudenlaista kokonaiskuvaa muuttumassa olevan työelämän tilanteen ja tulevaisuudennäkymien mukaisesti. Lopetetaan tekemästä työstä ihmisen mittaa.

Sitten kun SOTE-uudistus saadaan ”valmiiksi”, ruvetaan tekemään työelämäremonttia!

Vastaa