Minna Canth uskoi naisiin

Minna Canthin päivän jälkimainingeissa ajattelen naisiin kohdistuvia odotuksia. On totta, että pitkälle on päästy. Samapalkkaisuus ei vielä toteudu, kotityöt jakautuvat epätasaisesti samoin yritysten hallituspaikat. Eduskuntapaikoissa naisten osuus on 41,5%, maailman kymmenenneksi paras, mm. Ruandan (63,8%) ja Bolivian (53,1%) jälkeen. Mutta on meillä sentään äänioikeus, työstä saaman palkan saa pitää itse, yliopistossa saa opiskella ja ravintolaankin pääsee ilman miestä.

Asenteet naistenkin keskuudessa elävät silti tiukassa. Elämäni vuosista olen ollut 40% naimisissa, 20 vuotta. Olen nyt ollut muutaman vuoden sinkku. Omasta mielestäni elän elämäni parasta aikaa, eikä vähiten siksi, että saan olla vapaa ja elää itsenäistä elämää arvokkaaseen tapaan, mutta lähipiirille se on iso ongelma. Mies pitää olla, muuten on vajaa tai epäkelpo. Tapaamiset alkaa aina tiedustelulla, että no onko sulla jo vihdoin joku. Asiaan liittyy samaa vääjäämättömyyttä kuin avioituneen parin lastenhankintaodotuksiin. Ei voi eikä saa olla lapseton, jos on parisuhteessa eikä saa olla parisuhteeton (eikä sivumennen sanoen myöskään autoton tai omakotitaloton), koska muuten olet ET, Epäilyttävä Tapaus.

Yhdenmukaisuuden paine on valtava 120 vuotta Minna Canthin jälkeenkin. Raami, mihin meitä myös muiden naisten osalta ahdetaan on valtavan pieni. Tämä siitä huolimatta, että helsinkiläisistä melkein puolet asuu yksin ja 48% on sinkkuja. Kohta parisuhde on Helsingissä anomalia, mutta silti se on kaiken päätöksenteon mittatikku. Minna Canth jaksoi uskoa, että naiset pärjäävät omillaan, mutta nykynaiset eivät luota kanssasisartensa kykyyn elää rikasta ja onnellista elämää parisuhteettomana.

Tilanne muuttuu, jos pistät huivin päähän tai pukeudut burkhaan. Naisen on välttämättä heti tai mahdollisimman nopeasti vapauduttava miehisestä ylivallasta, koska hän on hirveän sorrettu ja pärjää vallan hyvin tai paremmin yksin ja itsenäisenä. Jos näin käy, häntä onnitellaan vuolaasti vapautumisestaan. Minua ei onniteltu, vaan alettiin kuumeisesti miettiä, mistä minulle löytyisi uusi vankila. Aika loukkaavaa, että oli tärkeämpää pistää minut nopeasti takaisin muottiin, kuin toivoa, että olisin onnellinen.

Sinkkuvuosien aikana olisin kaksi kertaa tarvinnut kumppanin apua, kun piti päättää että uskaltaako jäädä kolmen lapsen yksinhuoltajana vuorotteluvapaalle, mikä tiesi jäätävää taloudellista katastrofia tai että pitäisikö sittenkin mennä mammografiaan. Kaksi kertaa ei ole mielestäni paljon verrattuna siihen, mitä sitten vastavuoroisesti joutuisi sietämään 365 päivää joka vuosi. Parisuhde ei myöskään sinällään takaa sitä, että saisit kumppaniltasi tukea vaikeissa tilanteissa ja jostain syystä vain 30% parisuhteista on onnellisia.

Koska olen kuitenkin ollut siellä naimisissa (ja vieläpä kaksi kertaa keskimääräisen avioliitossaolemisajan), olen mielestäni suorittanut kansalaisvelvollisuuteni ja ”ansainnut” vapauteni toteuttaa omiakin haaveita. Ei naisetkaan voi aina ajatella sitku. Ei Minna Canthikaan ajatellut että sitku.

Yksineläminen on kuitenkin kallista. Pienituloisen palkasta voi mennä 70% asumismenoihin. Moni on parisuhteessa siksi (siis sen lisäksi, että julkisivu vaatii), ettei yksinkertaisesti ole varaa alkaa elää omaa elämää. Kuntavaaleissa voit vaikuttaa siihen, miten asuntokanta ja asumisen hinta mahdollistavat naisellekin oman huoneen ja oman ja onnellisen elämän.

Vastaa