Ruokajonoista katettuihin pöytiin

Roomassa ei ole leipäjonoja. Siellä ruoka tarjoillaan ruoattomille valmiiksi katettuihin, valkoisin pöytäliinoin peitettyihin pöytiin. Aikuisopiskelun parhaimpia puolia on se, että pääsee näkemään sellaista, mitä ei koskaan normi töihin-kotiin-kaupan jonoon-lastenhoitoo-putkessa näkisi. Yksi teologian opintojeni kohokohta oli Rooman opintomatkan vierailu Sant’Egidio -yhteisöön.  Yhteisö saa lahjoituksena hävikkiruokaa tai ostaa sitä lahjoitusvaroin. Vapaaehtoiset kattavat ja tarjoilevat ruoan asiakkaille pöytiin, kuten Hurstin jouluaterialla, mutta tämä tapahtuu joka ilta. Joka päivä ruokailijoita on monta sataa. Homma pelaa hyvällä organisoinnilla, toimivalla sapluunalla ja riittävällä aikaansa lahjoittavien porukalla. Me kielitaidottomatkin pärjättiin ihan hyvin 10 minuutin pikaopastuksella. Kysyttiin viiden sanan italiankielenarsenaalilla, että mitä saisi olla ja kiikutettiin sitten pöytään pastaa tai lihaa, juustoja, leipää ja vettä. Jos ruokaa jäi yli, järjestäjät veivät sen autolla siltojen alle niille, jotka eivät kykene tulemaan ravintolaan saakka. Ideana on, että ravinto on ihmisen perusoikeus. Sen vastaanottamista ei pitäisi tarvita hävetä, kuten ruokajonoissa seisomista. Ruoan voi nauttia myös arvokkaasti. Leipäjonot ovat sivistysvaltion häpeäpilkku.

Perusongelma ei valkoisilla pöytäliinoilla katoa mihinkään. Ihmisillä ei ole rahaa ruokaan. Jos palkka ei riitä kunnolla edes asumiseen ja lääkkeisiin, ruoka on haettava jonosta. On kiva, jos jakeluun saadaan arvokkuutta, mutta tärkeämpää on huolehtia siitä, että palkkakehitys on sellainen, että se työstä saatu palkka riittää ruokaan. Palkka-ale? Haloo! Maanantaisin kouluruokaloissa menee kaksinkertainen määrä ruokaa, kun ne lapset ja nuoret, joiden kotona ei ole ollut viikonlopun aikana ruokaa, tankkaavat tyhjät masunsa. Aamupäivä menee nälkäisessä hysteriassa, iltapäivä ruoan sulattelussa.

Asian toinen puoli on sitten tämä syömäkelpoisen ruoan kärrääminen kaatopaikoille (400 miljoonaa kiloa vuodessa). On järkyttävää ja piittaamatonta viedä ruoka mieluummin kaatopaikalle, kuin antaa sitä niille lapsille, jotka ovat perjantain puolesta päivästä maanantain puoleen päivään ilman ruokaa. Jakelukanavien innovointi ei voi mahdotonta, kun kuuhunkin on osattu lentää. Mm. seurakunnat etsivät uusia diakoniatyönmuotoja tavoittaakseen lisää kuntalaisia – ottakaa koppi! Yksityissektori osaa jo – jotkut ravintolat myyvät eurolla parilla ylijäämäruoan tarjoilun päätyttyä. Ravintola saa pelastettua edes osan hävikistä ja jätekustannukset pienenevät. Ainakin yksi ravintola Helsingissä perustaa toimintansa miltei kokonaan hävikkiruoan hyödyntämiseen. Ruokakaupat tosin vielä mieluummin maksavat jäteyhtiöille.

Kuntavaaleissa voit vaikuttaa siihen, että kaupunki työnantajana huolehtii maksamastaan palkkatasosta, huolehtii omien virastojensa ja liikelaitosten tuottaman tai tilaaman hävikkiruoan hyödyntämisestä tai edellyttää sitä alihankkijoiltaan yhtenä kilpailutuskriteerinä.

Minna Canth uskoi naisiin

Minna Canthin päivän jälkimainingeissa ajattelen naisiin kohdistuvia odotuksia. On totta, että pitkälle on päästy. Samapalkkaisuus ei vielä toteudu, kotityöt jakautuvat epätasaisesti samoin yritysten hallituspaikat. Eduskuntapaikoissa naisten osuus on 41,5%, maailman kymmenenneksi paras, mm. Ruandan (63,8%) ja Bolivian (53,1%) jälkeen. Mutta on meillä sentään äänioikeus, työstä saaman palkan saa pitää itse, yliopistossa saa opiskella ja ravintolaankin pääsee ilman miestä.

Asenteet naistenkin keskuudessa elävät silti tiukassa. Elämäni vuosista olen ollut 40% naimisissa, 20 vuotta. Olen nyt ollut muutaman vuoden sinkku. Omasta mielestäni elän elämäni parasta aikaa, eikä vähiten siksi, että saan olla vapaa ja elää itsenäistä elämää arvokkaaseen tapaan, mutta lähipiirille se on iso ongelma. Mies pitää olla, muuten on vajaa tai epäkelpo. Tapaamiset alkaa aina tiedustelulla, että no onko sulla jo vihdoin joku. Asiaan liittyy samaa vääjäämättömyyttä kuin avioituneen parin lastenhankintaodotuksiin. Ei voi eikä saa olla lapseton, jos on parisuhteessa eikä saa olla parisuhteeton (eikä sivumennen sanoen myöskään autoton tai omakotitaloton), koska muuten olet ET, Epäilyttävä Tapaus.

Yhdenmukaisuuden paine on valtava 120 vuotta Minna Canthin jälkeenkin. Raami, mihin meitä myös muiden naisten osalta ahdetaan on valtavan pieni. Tämä siitä huolimatta, että helsinkiläisistä melkein puolet asuu yksin ja 48% on sinkkuja. Kohta parisuhde on Helsingissä anomalia, mutta silti se on kaiken päätöksenteon mittatikku. Minna Canth jaksoi uskoa, että naiset pärjäävät omillaan, mutta nykynaiset eivät luota kanssasisartensa kykyyn elää rikasta ja onnellista elämää parisuhteettomana.

Tilanne muuttuu, jos pistät huivin päähän tai pukeudut burkhaan. Naisen on välttämättä heti tai mahdollisimman nopeasti vapauduttava miehisestä ylivallasta, koska hän on hirveän sorrettu ja pärjää vallan hyvin tai paremmin yksin ja itsenäisenä. Jos näin käy, häntä onnitellaan vuolaasti vapautumisestaan. Minua ei onniteltu, vaan alettiin kuumeisesti miettiä, mistä minulle löytyisi uusi vankila. Aika loukkaavaa, että oli tärkeämpää pistää minut nopeasti takaisin muottiin, kuin toivoa, että olisin onnellinen.

Sinkkuvuosien aikana olisin kaksi kertaa tarvinnut kumppanin apua, kun piti päättää että uskaltaako jäädä kolmen lapsen yksinhuoltajana vuorotteluvapaalle, mikä tiesi jäätävää taloudellista katastrofia tai että pitäisikö sittenkin mennä mammografiaan. Kaksi kertaa ei ole mielestäni paljon verrattuna siihen, mitä sitten vastavuoroisesti joutuisi sietämään 365 päivää joka vuosi. Parisuhde ei myöskään sinällään takaa sitä, että saisit kumppaniltasi tukea vaikeissa tilanteissa ja jostain syystä vain 30% parisuhteista on onnellisia.

Koska olen kuitenkin ollut siellä naimisissa (ja vieläpä kaksi kertaa keskimääräisen avioliitossaolemisajan), olen mielestäni suorittanut kansalaisvelvollisuuteni ja ”ansainnut” vapauteni toteuttaa omiakin haaveita. Ei naisetkaan voi aina ajatella sitku. Ei Minna Canthikaan ajatellut että sitku.

Yksineläminen on kuitenkin kallista. Pienituloisen palkasta voi mennä 70% asumismenoihin. Moni on parisuhteessa siksi (siis sen lisäksi, että julkisivu vaatii), ettei yksinkertaisesti ole varaa alkaa elää omaa elämää. Kuntavaaleissa voit vaikuttaa siihen, miten asuntokanta ja asumisen hinta mahdollistavat naisellekin oman huoneen ja oman ja onnellisen elämän.

Uskaltaako osallistua?

Viime kuussa julkaistiin merkittävä Valtioneuvoston selvitys Neljä osallistavan sosiaaliturvan mallia (Hiilamo & al.). Työttömät halutaan saada tekemään jotain vastineeksi vastaanottamastaan rahasta. Toisaalla nyt samaan aikaan käydään keskustelua mm. kirkon työllistämiskampanjasta. Pelätään, että kirkko tekee saman kuin muut työnantajat, eli alkaa pyörittää toimintaa palkattomien työntekijöiden toimin. Vapaaehtoistyö vääristää kilpailua työmarkkinoilla.

Ja vielä samaan aikaan toisaalla he, joilla kulutettavaa aikaa ja energiaa on, haluaisivat tehdä vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyötä kuitenkin karsastetaan, koska työstä on toimivan ay-liikkeen ansiosta totuttu saamaan palkkaa ja sen tekeminen kuulostaa siltä, että olet helposti höynäytettävissä ja sitä paitsi tyhmä. Vapaaehtoisille ei myöskään luoteta esim. tilojen avaimia eivätkä he ole mukana päätöksenteossa, vaikka olisivat siihen ammattilaisempia kuin viranhaltijat itse. Vapaaehtoiset itsekin karsastavat termiä ”vapaaehtoinen”, koska se ei kerro heidän panoksensa suuruudesta, laadusta, merkityksestä ja tärkeydestä. Synonyymisanakirjakin tarjoaa vain mm. omaehtoista, spontaania ja välitöntä. Vapaaehtoiseen tekemiseen kohdistuva epäilyttävyys näkyy myös esim. siinä, että aikapankki- ja vaihtotyö on veronalaista. Kohta kukaan ei uskalla auttaa edes mummoa kadun yli, jos siitä joutuu maksamaan veroa.

Vapaaehtoistyöajattelu on Suomessa kehittymätöntä verrattuna muihin maihin, joissa on normaalia tehdä jotakin muiden hyväksi. Monelle omaehtoinen toiminta on elämää rikastavaa sitoutumista ja tapa olla osallinen yhteisössä. Palkkatyö ei anna kaikkea onnellisuuteen tarvittavaa sisältöä.

Olemme mukana kehityksessä, jossa maiden taloudet ja tuotanto kasvavat entistä pienemmällä työvoimalla (jobless growth). Meitä kaikkia työikäisiä ei enää tulla tarvitsemaan talouden kasvuun. Homma hoituu pienemmälläkin porukalla. Mitä me sitten tehdään, kun työllisiä tarvitaan vain vaikkapa 10% yhteiskuntaa, tuotantoa ja kansantaloutta pyörittämään? Loput 90 % työikäisistä ei voi olla te-toimistossa kuntouttavan työtoiminnan tai osallistavan sosiaaliturvan piirissä. Osallistavan sosiaaliturvan mallit lähtevät siitä, että kaikki työttömät ovat syrjäytyneitä ja ”tarvitsevat” matalan kynnyksen etenemistä kohti ”oikeita” (= lue: palkka-) töitä. Se on liian kapea ajattelutapa eikä enää nytkään vastaa todellisuutta, saati tulevaisuudessa.

Työn riittäminen entistä harvemmille johtaa tarkoituksettomaan luokkaistumiseen, eriarvoisuuteen ja osattomuuden kasvuun. Tarvitaan työn uusjako.  Jaetaan työ tasaisesti niin, että sitä vähääkin työtä riittää kaikille tai edes mahdollisimman monelle. Tehdään kaikki osa-aikatöitä. Niin sitä riittää useammalle. Burn outien ja syrjäytymisen tuottamat kustannukset vähenevät ja sillä kustannussäästöllä voidaan maksaa osa-aikatyöstä niin, että sillä tulee säällisesti toimeen tai kehitetään kansalaispalkkaa.

Osallistava sosiaaliturva, työkokeilut yms., vapaaehtoistoiminnan kehittäminen ja palkkatyön tarpeen väheneminen ovat olleet tarkastelun kohteena liian läheltä katsottuina ja toisistaan erillisinä ilmiöinä. Niitä pitää katsoa kauempaa ja lähteä hahmottelemaan uudenlaista kokonaiskuvaa muuttumassa olevan työelämän tilanteen ja tulevaisuudennäkymien mukaisesti. Lopetetaan tekemästä työstä ihmisen mittaa.

Sitten kun SOTE-uudistus saadaan ”valmiiksi”, ruvetaan tekemään työelämäremonttia!

945 naisen Naistenpäivä Helsingissä

Naistenpäivän suuri uutinen oli, että maailmalle on menestyksellisesti viety miljoonien eurojen edestä hormonikierukoita ja kuukuppeja. Tätä ihmettelemään Naistenpäivän aamuun heräsi tänään rappukäytävistä, roskiksista tai julkisista vessoista Helsingissä 945 naista. Yhteensä asunnottomia on Helsingissä 3990, joista perheitä 200, 15-24 vuotiaita 700 ja naisia siis 945, eli vajaa 24%. Asunnottomuus on vähentynyt hiljalleen tasaisesti jo parinkymmenen vuoden ajan, mutta naisten osuus asunnottomista on kasvanut. Ulkona, porraskäytävissä ja ensisuojissa asuvien osuus asunnottomista on lisääntynyt ja asuntoloissa asuvien vastaavasti vähentynyt. Asunnottomista naisista nuorten naisten osuus on kasvanut. Porraskäytävässä tai roskiksessa ”asuessa” on vaikea pitää huolta hygieniasta ja terveysuhista kuten paleltuminen tai bakteerit, suojautua väkivallalta tai hyväksikäytöltä, käydä päivittäin töissä tai opiskelemassa, lukea tentteihin tai kirjoittaa oppimistehtäviä. Asunnottomuus itsessään synnyttää muita ongelmia, kuten työttömyyttä ja opintojen keskeytymistä, rikoksen uhriksi joutumista ja sairastumista.

Suomen perustuslaki ponnekkaasti toteaa, että: ”Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon”. Edistää?! Laki ei siis takaa oikeutta asuntoon samalla tavalla kuin esim. oikeuden liikkumiseen, yksityiselämään, työhön, uskonnon vapauteen, sananvapauteen, kokoontumisvapauteen ja omaisuuden suojaan. Myöskään YK:n ihmisoikeuksien julistus ei takaa oikeutta asuntoon, vaikka sisällyttää sitä liippaavan ajatuksen oikeuteen riittävästä elintasosta: ”Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta.” Lisätietoa löytyy ihmisoikeudet.net-sivuilta: ”TSS-sopimuksen noudattamista valvova YK:n TSS-komitea on pyrkinyt täsmentämään sopimuskohdan tulkintaa laatimalla niin sanotun yleisen tulkintakannanoton oikeudesta asuntoon. Siinä korostetaan, että vaikka oikeus asuntoon ei ehkä ole kaikilta osin toteutettavissa tuomioistuinteitse sellaisena kuin se on turvattu TSS-sopimuksessa, oikeudella on silti ulottuvuuksia, joiden toteuttamista on mahdollista vaatia tuomioistuimessa. Niitä ovat esimerkiksi vuokralaisen irtisanomissuoja ja suoja oikeudettomia häätöjä vastaan.”

Euroopan tasolla taas Euroopan sosiaalinen peruskirjan mukaan, jonka Suomikin on ratifioinut, jokaisella on ”oikeus asuntoon”.  ”Varmistaakseen, että oikeutta asuntoon voidaan käyttää tehokkaalla tavalla, sopimuspuolet sitoutuvat ryhtymään toimiin, joiden tarkoituksena on 1. edistää kohtuutasoisen asunnon saantia, 2. ehkäistä ja vähentää asunnottomuutta pyrkien sen asteittaiseen poistamiseen, 3. asumisen kustannusten tekeminen kohtuullisiksi siten, että niilläkin, joilla ei ole riittäviä varoja, on mahdollisuus asumiseen.”

Kysymys: Miksi ihmeessä minä otin asunnottomuuden vaaliteemaksi, kun oikeus asumiseen turvataan lakitasollakin? Vastaus: Siksi, että oikeus asumiseen ei toteudu Helsingissä. 945 naista lähti tänäkin aamuna liikkeelle koko päivän mittaiselle taipaleelle ennen lehdenjakajaa, roskapussin viejää ja koiran ulkoiluttajaa. Ja tietysti ne 3045 muutakin, jotka tilastoissa eivät ole siinä naisten määrä asunnottomista -sarakkeessa.

Lähteenä ARA:n tilasto 1/2017.

Moskeijasta

Vaalikoneessa oli kysymys siitä, pitäisikö Helsinkiin rakentaa suurmoskeija.  Mielestäni kaikkien uskontokuntien pyhät tilat tulisi sallia. Moskeija rakennuksena lisää rakennuskannan arvokkuutta ja moni-ilmeisyyttä. Näin jo sieluni silmin upean, arvokkaan rakennuksen loisteliaine ornamentteineen, ehkä siinä voisi olla taideaarteita pursuava museo, jonne pääsisi museokortilla ja kauniisti hoidettu puutarha. Monelle varsin vieras islamilainen taide tulisi osaksi pääkaupunkiseudun taideaarteita ja rikastaisi kulttuurista ja uskonnollisen taiteen ja arkkitehtuurin kirjoa.

No sitten se Toisaalta. Suomen Islamilaisen Yhdyskunnan imaami ja Suomen Islamilaisen Neuvoston puheenjohtaja Anas Hajjar on perustellut moskeijan tarvetta tilanpuutteella. Erityisesti juhla-aikoina kaikki eivät mahdu nykyisiin tiloihin. No, en minäkään mahtunut laulamaan Kauneimpia joululauluja en Kallion enkä Paavalin kirkkoon, en edes lattialle istumaan, vaikka kyseessä on Suomen maallistuneimmat seurakunnat.  (Meikeläisen laulutaidoilla se tosin oli varmaan vierustovereiden onni.) Suurina juhlapyhinä kaikki uskonnolliset yhteisöt joutuvat rakentamaan ohjelmansa niin, että mahdollisimman moni mahtuu osallistumaan.

Pienellä tarkastelulla selviää, että tilojen suhteen tilanne kuitenkin vaikuttaa olevan muslimeille varsin edullinen muihin uskontokuntiin verrattuna. Muslimeja on n. 1 % helsinkiläisistä, mutta pyhiä tiloja toiseksi eniten eli 17. Helsingin evankelis-luterilaisella seurakunnalla on 348 496 jäsentä, joiden on mahduttava 102:een uskonnolliseen tilaan (3416 henkilöä per tila). Varsinaisia kirkkorakennuksia on Helsingissä viitisenkymmentä. Muslimeja on alle 1% helsinkiläisistä (nopealla tiedonhankinnalla en löytänyt tarkkaa määrää, mutta 1% olisi 6282), joilla on käytössä 17 tilaa, eli 369 henkilöä per tila. Ortodokseja pitää mahtua 2222 samaan tilaan, katolisia 732, juutalaisia n. 500 ja helluntalaisia 464. New age-liikkeellä on 15 tilaa, mutta tietoa jäsenmäärästä ei osunut silmiini, buddhalaisia on arviolta 500 ja heillä on käytössään viisi tilaa, hindulaisilla on 12 tilaa ja jäsenmääräksi arvioidaan 85. Muslimeja ahtaammin kokoontuvat siis kaikki muut uskontokunnat paitsi new age, buddhalaiset ja hindut, jotka kokoontuvat väljimmin.

Tiedän, tiedän, tietenkään pelkkä tilojen laskennallinen määrä per jäsenmäärä ei kerro kaikkea. Kaikki evankelisluterilaiset eivät käy kirkossa eivätkä kaikki muslimit käy moskeijoissa. Uskonnot ovat myös hyvin erilaisia rituaalien kuten pyhissä tiloissa käymisen suhteen, eikä kaikissa uskonnoissa pyhillä tiloilla edes ole yhtäläistä merkitystä, vaan uskontoa harjoitetaan muualla kuin tietyissä tiloissa. Toisaalta eri uskontokuntien pyhissä tiloissa käyvät muutkin kuin jäseneksi rekisteröityneet, eikä rekisteröityneiden määrä kerro todellista pyhien tilojen käyttäjämäärää.

Toinen perustelu moskeijoiden rakentamiselle on Hajjarin mukaan radikalisoitumisen ehkäisy, kun musliminuoret tuntisivat olevansa hyväksyttyjä tässä yhteiskunnassa. Pitääkö siis ajatella, että meidän kotoperäiset terrorityöt kuten Myyrmannin pommi-isku ja kouluampumiset olisivat olleet ehkäistävissä, jos evankelis-luterilaisilla nuorilla olisi ollut enemmän tiloja kuin 3416 henkilöä/tila?

Hajjarin ajattelu on kuitenkin varsin kaunis ja siitä on syytä oppia. Jos kerran hyvinvointivaltio ei ole kyennyt estämään kantasuomalaisten radikaaleja tekoja, miten sitten muualta tulleiden, jos tulijat eivät löydä paikkaansa helsinkiläisissä yhteisöissä? Haastan evankelisluterilaiset, ortodoksiset, katoliset, juutalaiset, helluntalaiset ja muut seurakunnat sekä new aget, buddhalaiset, hindut ja muut miettimään omaa panostaan sekä kotoperäisen että muualta muuttaneiden yhteiskuntaosallisuuden kohentamisessa.

Ei pidä ymmärtää väärin. En vastusta moskeijan rakentamista. Ajattelen kuitenkin, että sitä pitää tarkastella rinnakkain osana kaikkien uskonnollisten yhteisöjen tilatarpeita tasavertaisesti mitään uskonnollista yhteisöä syrjimättä tai suosimatta.  Ajattelen, että radikalisoitumisen ehkäisemisessä muu uskonnollinenkin toiminta on muutakin kuin tiloja. Vaaliteemani mukaisesti ajattelen, että jos moskeijaan oltaisiin käyttämässä verorahoja, valitsisin asuntojen rakentamisen asunnottomille ennen minkään uskontokunnan pyhien tilojen rakentamista.

(Huom! Tiedot on etsitty yhdyskuntien omilta kotisivuilta, Kirkon Tutkimuskeskuksen ja Helsingin Tietokeskuksen sivuilta sekä uskonnotkartalla.fi -sivulta. Koska ne on koottu monista eri lähteistä ja kaikkea etsittyä tietoa ei ole edes saatavilla tai lähteiden tiedot ovat summittaisia arvioita, niitä ei voi pitää vertailukelpoisina ja niinpä laskelmakin on enemmän ajatusjumppaa kuin tilastotiedettä.)

Pienenä inhosin päiväkotia

Viime valtuustokaudella yksi Vasemmiston keskeisistä tavoitteista oli subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttäminen ja varhaiskasvatuksen laatu. Molemmat ovat tärkeitä osattomuuden ja syrjäytymisen kierteen katkaisemisessa, jotka voivat alkaa jo hyvin varhaisessa lapsuudessa. Jos kotona ei jakseta huolehtia lapsesta, on parempi, että lapsi pääsee hoitoon ja saa aamiaisen ja lämpimän ruoan joka päivä. Jos kotona oleva vanhempi on työnhakija, työnhaku on aikaa ja keskittymistä vaativaa kokopäivätyötä, johon on hankala paneutua, jos lapsi pyörii siinä vaatimassa jatkuvaa huomiota. Kotona oleva vanhempi voi olla myös sairas ja tarvita lepoa toipuakseen. Päiväkodissa on myös tarjolla sellaisia leluja ja tekemisiä, kuten teatterikäynnit, joihin kotona ei ehkä ole varaa. Maahanmuuttajaperheille päivähoito ja varhaiskasvatus on tärkeää lapsen suomenkielentaidon kehittymisen kannalta.

Toisaalta alle kolmivuotiaalle lapselle isot hoitoryhmät ja jopa 10- tuntiseksi venyvät ”työpäivät” erossa vanhemmista ovat harvoin hyväksi. Taaperoikäinen ei hahmota aikaa samalla tavalla kuin aikuinen, eikä osaa jäsentää, että haetaanko häntä enää koskaan. Elinajanennuste on nyt syntyvillä lapsilla kohta varmaan melkein 100 vuotta. Yhteiskunnan eri oravanpyörissä ehtii siis hyvin olla vielä 97 vuotta, vaikka menisi päivähoitoon ”vasta” 3-vuotiaana. Ihmettelen siis, miksi vaippaikäinen pitää viedä jopa kymmeneksi tunniksi pahimmillaan homeiseen rakennukseen, jossa henkilökunnasta suuri osa on sen takia sairaslomalla ja ovessa lukee lappu: ”Tänään meillä on täitä, vesirokkoa, korvatulehdusta, norovirusta ja streptokokkia. Muistakaa nimikoida vaatteet.” Pakkohan se on viedä, jos on pakko, mutta liian usein päivähoidon ajatellaan olevan joku luonnonlain kaltainen itsestään selvä asia, vaikkei mitään syytä siihen olisi perheen tai lapsen kannalta.

Meidän perheessä tehtiin se ratkaisu, että lapset menivät oravanpyörään vasta esikouluun 6-vuotiaina. Sitä ennen päivät täyttyivät touhusta pihalla kavereiden kanssa, viereisessä leikkipuistossa ja päiväkerhossa. Sairasteltiin vähän, koska ei ollut pakko pyöriä tartuntapesissä. Tottakai oli välillä rankkaa, otti päähän taloudellinen niukkuus ja se ikuinen nakkikeiton hämmentely ja sämpylöiden veivuu ja kestovaippojen pesu ja seinien päälle kaatuminen pienessä alppiharjulaisessa kaksiossa. Masokistinen ristiretki mahdollistui sillä, että toinen teki päivätöitä ja toinen osa-aikaista ilta- ja viikonlopputyötä ja homman revetessä kummitäti riensi apuun. Jälkeenpäin olen sitä mieltä, että se oli meille kaikille paras ratkaisu.

Pakollista varhaiskasvatusta perusteltiin taannoisessa A-studiossa sillä, että on tärkeää Suomen kilpailukyvyn kannalta saada pikkuiset mahdollisimman aikaisin varhaiskasvatuksen piiriin.  Tilastoja on tulkittu siten, että niissä maissa, joissa ura aloitetaan kolmivuotiaana, talouskasvu on ollut parempaa. OECD-maiden bruttokansantuotteita vertailemalla voi päästä myös toisenlaiseen tulokseen. Esimerkiksi Unkarissa ja Tšekissä aloitetaan koulunkäyntikin jo 5-6-vuotiaana, mutta BKT on vain puolet Suomen BKT:sta. Kuuban BKT on vain kolmannes Suomen BKT:sta, vaikka koulutuksen taso on maailman huippua. Suomi pärjää loistavasti PISA-tutkimuksissa, vaikka päivähoidon/varhaiskasvatuksen piirissä on ”vain”  n. 80 % lapsosista. Näitä asioita ei voi johtaa toisistaan, kunkin maan talouden kehitykseen vaikuttavat muut asiat enemmän.  Suomen talouden kasvu ei ole 3-5 vuotiaiden varhaiskasvatuksesta kiinni, eikä vastuuta talouskasvusta voi sälyttää 3 vuotiaiden harteille.  Toiseksi, jos kaikki pakotetaan päivähoitoon ja pakolliseen varhaiskasvatukseen, pitäisi myös taata turvalliset ja laadukkaat olosuhteet päiväkodeissa sekä lapsille että henkilökunnalle, sekä tietysti myös  taata töitä kodeista vapautuville vanhemmille.

Tärkeintä on säilyttää päätäntävalta perheillä. Perhe tietää parhaiten, mikä ratkaisu on heille paras. Päivähoito- ja varhaiskasvatusratkaisujen tulisi olla myös niin joustavia, että perhe voi vaihtaa niitä työ- ja muiden olosuhteiden vaihtuessa.

Töissä oli ihanaa käydä lepäämässä! Työkaverit eivät ängenneet vessaan mukaan eivätkä uittaneet legoja mun piimälasissa! Ah!