Etusivu

Jos minun pitäisi tärkeysjärjestyksessä mainita kolme asiaa itsestäni, sanosin olevani ylpeä kahden aikuisen tyttären isä, koulutussosiologian ja –politiikan professori ja vakaumuksellinen kontrabasisti.

Vuodesta 1977 olen asunut Itä-Vantaalla: Korsossa, Viertolassa, Rekolassa ja nyt muutaman vuoden Tikkurilassa. Olen ensimmäistä kertaa ehdolla poliittisissa vaaleissa. Tarjoutumiseni ehdokkaaksi ei perustunut kumminkaan ihan hetken mielijohteeseen. Olin tulossa mukaan jo Eurovaaleihin 2014 ja Eduskuntavaaleihin 2015, mutta silloin tuli esteitä.

Poliittisen aktivoitumiseni syynä on viime vuosina muuttunut yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne, Suomessa ja kansainvälisesti. Alkoi yksinkertaisesti tuntua siltä, että pelkän puskista huutelemisen sijaan olisi aika nousta seisomaan ja kertoa selkeällä äänellä, mitä mieltä olen maailman menosta ja kenen joukoissa seison.

Ennen ehdokkaaksi tarjoutumistani liityin Vasemmistoliittoon, sillä tällaisena aikana on syytä tunnustaa väriä. Vasemmistoliitto edustaa minulle Suomessa parhaiten sitä suurta perinnettä, joka kiteytyi Ranskan vallankumouksen tunnuksiin: vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus.

 

Minä

Olen asunut lapsuuteni ja käynyt kouluni Pankakosken pienessä tehdasyhdyskunnassa Liekassa. Pitkään pidin itseäni itäsuomalaisena, sillä olin 5 vuotias kun perheemme muutti Pankakoskelle. Vanhempani olivat kuitenkin Hämeestä ja Ylistarosta eikä asuinpaikan muutos tietenkään muuttanut kodin vaikutusta.

Olin monessa mielessä tyypillinen 70-lukulainen opiskelijapoika. Minuun vaikutti tietysti vahvasti aikakausi Vietnamin sotineen ja Metallin lakkoineen, mutta myös humanistinen kotikasvatus, kokemukset Pohjois-Karjalan metsätyömailla ja Helsingin satamassa ja ennen kaikkea armeijassa. Ne radikalisoivat insinööriperheen pojasta vasemmistolaisen jo 1970-luvun alussa.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen harrastin huonolla menestyksellä lääketieteen opintoja Helsingissä enkä pitänyt kummastakaan. En lääketieteestä, sillä se oli vaikeata ja anatomian saksankielinen oppikirja ulkoa opittavaksi paksuhko. En myöskään pitänyt Hesasta, jossa kukaan ei ollut mitään, jollei ollut jotain, ja jossa opiskelijaliikekin oli täynnä arrogantteja besserwissereitä. Vallankumousta tein mieluummin Punavuoren Dem Nuorten kuin ASSin riveissä.

Pakenin ensin lukukaudeksi töihin Helsingin satamaan, jonka aamuhuudoissa, kaijoilla ja täkeillä näki vallan, alistamisen ja vääryyden alastomimmillaan.

Seuraavat puoli vuotta vietin Havannassa vapaaehtoistöissä koulurakennuksella, jossa kertyi runsaasti elämänkokemusta, mutta myös tiettyä kriittistä välimatkaa nk. reaalisosialismiin.

Kolmas lukukausi kului opettajan työtä kokemassa pienelle 2-opettajaiselle koululle sydän-Hämeessä Turengissa, Tanttalan koululla.

Satama, Havanna ja Häme opettivat kaikki omalla tavallaan samaa: opettajan työ on humaania, sisäsiistiä ja tärkeätä eikä vaadi pitkiä ja stressaavia opintoja.

Pääsin Turun opekorkeaan ja tunsin ensimmäisen kerran elämässäni olevani tervetullut – Helsingissä en sitä herkkua ole sitä kokenutkaan milloinkaan. Ja Vantaallakin ensimmäisen kerran vasta tarjoutuessani kuntavaaliehdokkaaksi.

Vuosikymmenen tein sitten luokanopettajan töitä Havukoskella, Havukallion koulussa. Loppuvuosina toimin myös elämänkatsomustiedon ohjaavana opettajana. Se oli minun Siperiani ja se opetti.

Pidän edelleenkin opettajan työtä kunniallisena ja vaativana ammattina. Ja vaikka varsinaisen elämäntyöni olenkin tehnyt yliopistomaailmassa, olen sielultani ollut aina opettaja.

Opettajan hommien ohella jatkoin myös yliopisto-opintoja, sillä onhan se niinkin, että mistä tahansa työstä alkaa vuosikymmenessä arvella tietävänsä kaiken tähdellisen.

Väittelin vuonna 1995 ja 2000-luvun alussa minut nimitettiin unelmieni työhön Helsingin yliopiston ensimmäiseksi kasvatussosiologian professoriksi. Eläköidyin heti kun se tuli mahdolliseksi pari vuotta sitten, mutta jatkan edelleenkin melko lailla täysillä Helsingissä tutkimusjohtajana ja Turussa koulutussosiologian ja -politiikan professorina, molemmissa toki osa-aikaisesti.

Päiväni jakautuvat tätä nykyä ihanteellisesti kahtia. Yhtäällä jatkan töitä professorina ja tietokirjailijana, toisaalla soitan takarivissä kontrabassoa jazz-, roots- ja iskelmäbändeissä. Tasapaino on liki täydellinen, sillä ensimmäinen on solistina heilumista, kun taas toinen on takarivin puuhaa, jossa huomataan vasta jos on poissa.

Luin äskettäin erittäin epätodennäköisen kirjan, amerikkalaisen (sic) buddhalaisen (sic) ”Viisas ikääntyminen” tai jotain sinne päin. Kirjan lopputulema sopi kuitenkin täysin minun elämänkokemuksiini.

Koska me historiallisen ainutlaatuisen hyväosaiset olemme saaneet elää onnekkaan, mielenkiintoisen ja hyvän elämän, johtavat periaatteet tässä vaiheessa eivät voi olla muuta kuin kiitollisuus ja anteliaisuus. Nyt on annettava sitä mitä osaa ja sitä mikä hyödyttää toisia, ehkä vähemmän onnekkaita ihmisiä ja kansalaisyhteiskuntaa. Täysillä.

 

 

Kuntavaalit 2017

Päätunnukseni näissä kuntavaaleissa on

HEIKOIMMAT ENSIN, SIITÄ HYÖTYY KAIKKI! Yhteisön inhimillistä laatua mittaa parhaiten se, miten suhtaudutaan kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä altruismista. Suhtautuessaan myönteisesti normista poikkeaviin, yhteisö saa käyttöönsä myös näiden näkökulmat. Kysymys on kollektiivisesta viisaudesta, ihmisyhteisön parviälystä. Ja se on valtava voimavara maailmassa, jonka monimutkaisuus selättää minkä tahansa yksittäisen viisauden.

Tämän periaatteellisen kannanoton lisäksi haluaisin nostaa esiin neljä teemaa:

(1) KOHTUUHINTAINEN ASUMINEN VANTAAN VETONAULAKSI! Kaupungilla on paljoin käyttämättömiä keinoja kohtuuhintaisten asuntojen järjestämiseen. Muistamme hyvin jo hiipuneen Nurmijärvi-ilmiön: ihmiset, myös hyvätuloiset hakeutuivat kehyskuntiin, jossa asunnot olivat halvempia. Vantaa ei ole kehyskunta, vaan pääkaupunkiseudun ytimessä. Tikkurilasta on 14 minuuttia matkaa maan pääkaupungin keskustaan. Rohkealla ja luovalla maankäyttö- ja asuntopolitiikalla Vantaasta voisi tulla vetovoimainen kaupunki kaikille.

(2) TUNNUSTAVAAN KAUPUNKILAISPOLITIIKKAAN! Asuminen ei ole kuitenkaan yksin ratkaise kaupunkilaisten hyvinvointia. Maailmalla käytetään termiä regognition, tunnustaminen, sellaisesta politiikasta, jossa jokaisen ihmisoikeudet otetaan vakavasti. Tämä tarkoitta sitä, että ihminen saisi tuntea olevansa tervetullut siellä missä asuu. Vantaa voisi olla maahanmuuttajille Kanada Suomessa: sekä koulutettujen ja kielitaitoisten että köyhien ja vainottujen asiat järjestetään täällä paremmin kuin missään muualla.

(3) KASVOJENKOHOTUSTA KULTTUURIIN! Vantaa satsaa kulttuuriin vain puolet siitä mitä vastaavankokoiset kaupungit yleensä. Panostusta olisi reilusti lisättävä, mutta samalla vantaalainen kulttuuri tarvitsisi kasvojenkohotusta. Vantaalla on paljon kulttuuritoimintaa, ruumiinkulttuuri mukaanluettuna.

Vantaan ilme kulttuurikaupunkina on kuitenkin aika ennakkoluuloinen ja penseä. Liikuntakulttuurin uutiskuvaa hallitsevat huonot uutiset hämäräperäisine yrityksineen luoda huippu-urheilua. Runsaat kulttuuripalvelut antavat itsestään jotenkin sisäänpäin kääntyneen ja kotikutoisen kuvan. Myönteistä tässä on se, että pieniä ja paikallisia tapahtumia on paljon: monet kukat kukkivat. Kielteistä on kuitenkin jonkinlainen uskonpuute, että Vantaalle tultaisiin kulttuuri- ja liikuntatilaisuuksiin muualta pääkaupunkiseudulta.

Minusta vantaalaisesta kulttuurista voi olla ylpeä ja sillä on annettavaa muillekin kuin vantaalaisille. Uusi Free Fall -festivaali Vernissassa henkii uutta asennetta, BRQ Vantaa on kansainvälisesti kovan tason festivaali ja Silkkitehtaan remontti avaa mahdollisuudet Jokisalin kehittymiseksi todelliseksi konserttisaliksi. Ja onhan meillä Teatteri Vantaa, Artsi, Viihdeorkesteri, Heureka, Raatikko, PK-35n naiset ja vaikka mitä…

Tikkurilan Dixin laajennusosassa on vielä vapaata liiketilaa. Miksei kaupunki voisi tuottaa sinne kulttuuria pelkän liiketoiminnan rinnalle? Vantaalainen kulttuuri on näkymätöntä myös vantaalaisille. Näkyvyyttä edistäisi kahdesti vuodessa ilmestyvän Kulttuuria Vantaalla lehden muuttaminen viikoittain netissä ilmestyväksi, ajantasaiseksi sivustoksi. Tikkurilan keskustaan tai Dixiin pitäisi saada sähkötaulu, joka kertoo ajankohtaisista kulttuuritapahtumista.

(4) REALISTISET UTOPIAT KOULUTUKSEN SUUNNAKSI! Vantaan koulut ovat tunnettuja kahdesta asiasta. Yhtäältä vantaalainen peruskoulu on vähiten eriarvoistunut Suomen suurista kaupungeista, toisaalta homeongelma riivaa samoja kouluja. Näiden uutisten vastakkaisuus on koululle tyypillistä: yhtäällä yleviä toiveita, toisaalla raadollista todellisuutta.

Eräs viisas on sanonut että ”massakoulutus on modernin yhteiskunnan uskonnollinen perusta”. Tämä koulutuksen uskonnonkaltaisuus tuottaa myös ongelmia. Jatkuvasti on tilausta ja tunkua erilaisille pelastusopeille ja ihmelääkkeille, joilla koulu saataisiin lopultakin nykyaikaistettua.

Viimeisin aalto liittyy digitalisaatioon. On selviö, että kouluun tarvitaan tietotekniikkaa, mutta kuten tuore Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen viisaasti totesi: ”Kansainvälisten esimerkkien ja myös OECD:n selvitysten perusteella teknologiasta voi olla opetukselle jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. On kysytty, onko koulu valmis tekniikkaan, kun pitäisi kysyä, onko tekniikka valmis kouluun”.

Peruskoulu on monessa mielessä ”vanhanaikainen” instituutio: se on pakollinen, joukkomuotoinen ja valikointivelvollinen laitos. Niin kauan kun näihin perustoihin ei voida puuttua, koulun kehittämisen ainoa järkevä suunta on dynaaminen konservativismi ja realistiset utopiat. Olen esittänyt ”syventymisen koulua” yhtenä tällaisena utopiana. Sitä paitsi: ei koulussa edes voi toteuttaa hurjimpia kokeiluja. Oppilaat kun eivät ole vapaaehtoisia koehenkilöitä, vaan lapsia ja nuoria joille yhteiskunta on pakollisuuden hinnalla luvannut taata tietyt perustiedot ja -taidot.

TAUSTOISTANI

Miksi sitten olen Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana Vantaalla edellä esitettyjä asioita ajamassa? Miksi olen vasemmistolainen?

Kokemukset ja ihmiset Pankakosken tehdasyhdyskunnassa, Pohjois-Karjalan metsätyömailla, Kontiolahden varuskunnassa ja Helsingin satamassa tempaisivat minut nuoriso- ja opiskelijaliikkeeseen 1970-luvun alussa.

En kuitenkaan ollut koskaan ihan eturivissä, vaikka Turussa pankin ikkunoita maalailtiinkin ja Hamburger Börsiä yritettiin vallata. Viimeisin ”poliittinen” aktiviteettini taisi olla ”Koulujen rauhantoimikunta” (KURTTU) 1980-luvun alussa Vantaalla. Järjestimme Vanhalle ylioppilastalolle ”Koulujen rauhanpäivät”.

Sen jälkeen olen keskittynyt tavalliseen elämään: työhön, perheeseen, ystäviin, harrastuksiin. Vakuutuin nimittäin siitä, ettei minulla ole varsinaisia poliitikonlahjoja. Mitä paitsi appiukko antoi erinomaisen neuvon: ”Paremmin tienaat kun teet mitä osaat”.

Vaikka nykyisin ajattelen monesta asiasta eri tavalla, takkia ei ole tarvinnut kääntää. Edelleenkin kuittaan Aulikki Oksasen säkeet:

”Ei, ystäväni, ei synny rakkaus maailmaan odottaessasi taivaan armoa, vallanpitäjien sääliä. Ei, ystäväni, niin kauan kuin leivästä jää reikä leipojan käteen, jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi. Pitäkööt leijonat makeiskorinsa, puolueettomat humanistit korulauseensa. Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin. Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto. Nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty. Kenen joukoissa seisot? Kenen lippua kannat? Ei synny rakkautta ilman oikeutta. Ei synny oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa.”

Suurin ero noihin nuoruuden ajatuksiin on varmaan siinä, etten enää usko ihmisten pahuuteen. En muista tavanneeni koko elämäni aikana yhtään tietoisesti pahaa tarkoittavaa ihmistä. Ihmiset vain katsovat elämää omasta kulmastaan, omien ja monesti kamalien kokemustensa läpi. Nykyisi uskon Hymyilevän Apollon kaunomaalaukseen:

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss’ ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell’ on Jumalakin.”

NÄKÖKULMANI POLITIIKAAN

Tutkijan työ on opettanut, että elämän äärettömän moninaisuuden keskellä meillä on omasta takaa vain rajoittunut ja alkeellinen näkökulmamme. Maailman ymmärtämiseen ei ole mitään muuta tietä kuin vuoropuhelu toisten kassa, toisten näkökulmien kuunteleminen. Tästä voisi käyttää muodikasta termiä recognition, toisten olemassaolon täysimääräinen tunnustaminen.

Pitäytyminen omaan näkökulmaan ja sen julistaminen totuudeksi johtaa sokeuteen ja kuurouteen elämän monimutkaisuuden edessä – riippumatta puolue-, uskonto- tai tiedekunnasta. Elämänkokemukseni on saanut minut ymmärtämään, että ainoa toivo löytyy ihmisten samanlaisuudesta, ei erilaisuudesta. On tehtävä ihmisiä yhdistävää, ei erottavaa politiikka; on haettava sitä, mikä ihmisiä yhdistää, ei sitä mikä erottaa.

Kuntapolitiikassa luulisi olevan helppoakin löytää ihmisiä yhdistäviä hankkeita, sillä eivät meidän todelliset intressimme kovin paljoa toisistaan eroa. Varsinkaan täällä Suomessa, eikä ainakaan Vantaalla

Tästä syystä vastustan keinotekoista erottautumispolitiikkaa, oman ryhmän politiikan näkemistä jotenkin lähtökohtaisesti ylivertaisena ja erityisenä muihin verrattuna. Tällaisen pyrkimyksen taustalta pilkistää usein omien asemien vahvistaminen, kapeiden etujen ajaminen ja pelin politiikka. Tällainen politiikka tekee itsestään tylsää, läpinäkymätöntä, tunkkaista – sellaista, josta kukaan täyspäinen ihminen ei voi olla kiinnostunut. Se on fundamentalismia, jossa oma totuus julistetaan ylivertaiseksi.

Yhdysvaltalainen kenraali Stanley McChrystal kiteytti tämän äskettäin hienosti: ”Jos katsot asioita vain omalta puoleltasi pöytää, toiset voivat näyttää tyhmiltä, jääräpäisiltä tai pahoilta. Mutta jos asetut heidän asemaansa, he ovat todennäköisesti hyvin rationaalisia.”

Olisi jaksettava nähdä vaivaa toisten ja jopa vastakkaisten lähtökohtien ja näkökulmien ymmärtämiseksi. Olisi kärsivällisesti keskusteltava, ennen muuta kuunneltava ja taas keskusteltava. Olisi etsittävä mieluiten uutta, rohkeata ja luovaa vaihtoehtoa, joka tarjoaa kaikille mahdollisuuden lähteä mukaan yhteishyvän puolesta.

Kompromissi on huono vaihtoehtoa, sillä ”kultainen keskitie” on ylimainostettu juttu. Kompromissi on lehmäkauppa, johon varmasti ja useinkin joudutaan tyytymään päivänpolitiikassa. Silti ja juuri siksi vanhoista, tylsistä ja ennalta arvattavista vastakkainasetteluista olisi pyrittävä kohti tuoreita, kekseliäitä ja ennakkoluulottomia ideoita, jotka yhdistävät yllättäen kaikkien intressit.

Blogi

Kirjoitin Pirkko Kotilan juuri ilmestyneeseen VOIMME! vaalilehteen jutun ”syventymisen koulusta”

Syventymisen kouluun Eri puolilta kuulee huolestuneita puheenvuoroja lasten ja nuorten uuslukutaidottomuudesta. Monista vanhemmista ja opettajista tuntuu, että nuoriso on nykyisin kiinnostunut vain pelaamisesta ja läpänheitosta somessa. Myös tutkijat viittailevat taajasti näyttöön lukuharrastuksen vähentymisestä ja kirjoittamisen kaventumisesta. Ja taas kerran pojat ovat tässä huolen pääkohteita. Minusta asia ei ole näin yksinkertainen. Lukemisen ja kirjoittamisen funktio (tehtävä …

Kolmas tasavalta ja koulu

Olen käyttänyt ilmaisua ”Kolmas tasavalta” hiukan ironisesti sillä siitähän tulee mieleen Hitlerin Kolmas Valtakunta. Ensimmäinen tasavalta oli sotia edeltänyt Suomi ja toinen puna-multa Suomi aina Holkerin hallitukseen 1987. Sen jälkeen alkoi rakentua uusliberalististen maailmanmyrskyjen työntämän ja 1990-luvun laman raudoittamana uudenlainen Suomi.  Ja sillä oli tietenkin vaikutuksia myös kouluun. Lue koko kirjoitus: Suomalainen opettaja ja kolmannen tasavallan …

Koulu ylenpalttisten lupausten ja realiteettien puristuksessa

Vuonna 1998 kirjoitin OAJn nykyisen puheenjohtajan Olli Luukkaisen toimittamaan kirjaan luvun ”Toiveet, lupaukset ja koulun arki”. Olli toimitti siitä ensin täysin munattoman version, mutta suostui sitten kyllä julkaisemaan sen sellaisenaan. Minusta se on edelleen yksi parhaita tekstejäni. Lue koko kirjoitus: Toiveet, lupaukset ja koulun arki