Kirjoitin Pirkko Kotilan juuri ilmestyneeseen VOIMME! vaalilehteen jutun ”syventymisen koulusta”

Syventymisen kouluun

Eri puolilta kuulee huolestuneita puheenvuoroja lasten ja nuorten uuslukutaidottomuudesta. Monista vanhemmista ja opettajista tuntuu, että nuoriso on nykyisin kiinnostunut vain pelaamisesta ja läpänheitosta somessa.

Myös tutkijat viittailevat taajasti näyttöön lukuharrastuksen vähentymisestä ja kirjoittamisen kaventumisesta. Ja taas kerran pojat ovat tässä huolen pääkohteita.

Minusta asia ei ole näin yksinkertainen. Lukemisen ja kirjoittamisen funktio (tehtävä ja tarkoitus) on vain muuttunut, eikä ensi kertaa historiassa. On vaikeaa kuvitella, miten somessa ja digimaailmassa pärjäisi ilman kunnollista luku- ja kirjoitustaitoa. Sitä paitsi kuuluisissa PISA-tutkimuksissahan Suomi on edelleenkin huipulla.

Luku- ja kirjoitustaidon sijaan olisin huolestuneempi siitä, että digitalisaatio näyttää vähentävän pitkäkestoisen syventymisen, keskittymisen ja hiljentymisen tarvetta.

Hyperteksti ja hypermedia ovat esimerkkejä teknologioista, jotka aikaansaavat tietynlaista pinnallisuutta, hätäisyyttä ja näennäisyyttä. Ne tuottavat tekstiin jatkuvasti hyperlinkeiksi kutsuttuja ristiviittauksia, jotka houkuttavat poikkeamaan itse asiasta.

Hypertekstin lukemisesta tulee helposti asiasta toiseen pomppivaa datan haalimista, jossa syvempi ymmärtäminen, pohtiminen ja kyseenalaistaminen saattavat jäädä jalkoihin. Jos tarkoituksena on louhia mahdollisimman paljon asiaan liittyvää dataa, tämä on ainakin näennäisesti tehokasta, mutta tiedon laadun kannalta se saattaa olla tuhoisaa.

Ilman syventymistä, keskittymistä ja hiljentymistä tuskin syntyy mitään erityisen myönteistä ja pysyvää, ainakaan ihmisessä itsessään.

Niinpä digivallankumouksen tuottama olennainen ongelma mielestäni on, miten lisätä lasten ja nuorten keskittymiskykyä.

Kodeissa voidaan tietysti johdattaa jälkikasvua keskittymistä vaativiin asioihin, joita kirjojen lukemisen lisäksi ovat erilaiset kulttuuriharrastukset, mukaan lukien myös urheilu. Mutta taas kerran: entäpä ne lapset ja nuoret, joita syntymäonni ei ole heittänyt tällaisiin koteihin? Mistä he voisivat saada vetoa ja työntöä keskittymiseen, hiljentymiseen ja syventymiseen?

Kulttuurilaitosten kuten kirjaston, teatterin ja urheiluseurojen lisäksi koulu on ainutlaatuinen tässä suhteessa. Kouluja käyvät kaikki, ja Suomessa melkein 12 vuotta. Koululla luulisi olevan parhaat edellytykset keskittymisen opettamiseen?

Pitäisikö kouluissa sitten tehdä mindfullness-harjoituksia? Ensimmäisenä mieleen tulee, ettei se kyllä onnistu: herkimmässä kohdassa joku aina pieraisee. Mutta toisaalta, itse pidin aikoinaan luokanopettajana hiljentymis- ja rauhoittumisharjoituksia ja muistaakseni ihan hyvällä menestyksellä. Lapset ja nuoretkin epäilemättä nauttivat saadessaan olla rauhassa keskellä hektistä koulupäivää.

Viime vuosina olen puhunut jonkinlaisen ”syventymisen koulun” puolesta.

Syventymisen koulun suuntaan meneminen edellyttäisi koulupäivän radikaalia rauhoittamista ja perinteisten oppituntien määrän vähentämistä. Ehkä vain puolet koulupäivästä pitäisi käyttää varsinaisiin oppitunteihin. Toinen puoli ajasta voitaisiin käyttää projektiluontoiseen, yhteiseen ja myös yksilölliseen toimintaan, joka kuitenkin jo­tenkin kytkeytyisi oppituntien sisältöön. Koulun eettinen pää­määrä olisi auttaa jokaista oppilasta kokemaan onnistumista ja löytämään oma kiinnostus- ja vahvuusalueensa.

Onko uskottavaa, että tämän päivän koululaiset ymmärtäisivät ja hyväksyisivät keskittymisen ja hiljentymisen koulun periaatteet? Pystyisikö koulu näin tarjoamaan oppilailleen edes yhden rauhallisen, turvallisen, syventymisen ja hiljentymisen mahdollistavan paikan kiivasrytmisessä maailmassa?

Opettajana ja isänä olen vakuuttunut, että juuri tuota nykylapset tarvitsevat ja kaipaavat: mahdollisuutta hiljentyä ja syventyä uskottavan ja heille omistautuvan, asiansa osaavan ja luotettavan aikuisen johdolla, yhdessä kavereittensa kanssa.

PS. Tässä vielä tällainen pitkä artikkeli jota en osaa siirtää täältä muualle

Suomalainen opettaja ja kolmannen tasavallan koulupolitiikka

Kolmas tasavalta ja koulu

Olen käyttänyt ilmaisua ”Kolmas tasavalta” hiukan ironisesti sillä siitähän tulee mieleen Hitlerin Kolmas Valtakunta. Ensimmäinen tasavalta oli sotia edeltänyt Suomi ja toinen puna-multa Suomi aina Holkerin hallitukseen 1987. Sen jälkeen alkoi rakentua uusliberalististen maailmanmyrskyjen työntämän ja 1990-luvun laman raudoittamana uudenlainen Suomi.  Ja sillä oli tietenkin vaikutuksia myös kouluun.

Lue koko kirjoitus: Suomalainen opettaja ja kolmannen tasavallan koulupolitiikka

Koulutus ja voiton maksimointi

Liiketoiminta on tunkeutumassa yhä vahvemmin myös koulun kentälle. Kun nykyisin voimassaolevaa Perusopetuslakia 1990-luvun lopulla luotiin Eduskunnassa, ehkä suurin vääntö käytiin peruskoulun mahdollisuudesta ”hankkia koulutuspalveluita myös muilta kuin koulutuksen järjestämisluvan saaneilta yhteisöiltä tai säätiöiltä”. Vaikka tämä esitys torjuttiin, liiketoimintamahdollisuuksien lisääjät eivät tietenkään ole jättäneet koulua rauhaan. Kirjoitin aiheesta kolumnin Kasvatus-lehteen vuoden 2016 lopulla.

Lue koko kirjoitus: Koulutus ja voiton maksimointi