Kuntavaalit 2017

Päätunnukseni näissä kuntavaaleissa on

HEIKOIMMAT ENSIN, SIITÄ HYÖTYY KAIKKI! Yhteisön inhimillistä laatua mittaa parhaiten se, miten suhtaudutaan kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä altruismista. Suhtautuessaan myönteisesti normista poikkeaviin, yhteisö saa käyttöönsä myös näiden näkökulmat. Kysymys on kollektiivisesta viisaudesta, ihmisyhteisön parviälystä. Ja se on valtava voimavara maailmassa, jonka monimutkaisuus selättää minkä tahansa yksittäisen viisauden.

Tämän periaatteellisen kannanoton lisäksi haluaisin nostaa esiin neljä teemaa:

(1) KOHTUUHINTAINEN ASUMINEN VANTAAN VETONAULAKSI! Kaupungilla on paljoin käyttämättömiä keinoja kohtuuhintaisten asuntojen järjestämiseen. Muistamme hyvin jo hiipuneen Nurmijärvi-ilmiön: ihmiset, myös hyvätuloiset hakeutuivat kehyskuntiin, jossa asunnot olivat halvempia. Vantaa ei ole kehyskunta, vaan pääkaupunkiseudun ytimessä. Tikkurilasta on 14 minuuttia matkaa maan pääkaupungin keskustaan. Rohkealla ja luovalla maankäyttö- ja asuntopolitiikalla Vantaasta voisi tulla vetovoimainen kaupunki kaikille.

(2) TUNNUSTAVAAN KAUPUNKILAISPOLITIIKKAAN! Asuminen ei ole kuitenkaan yksin ratkaise kaupunkilaisten hyvinvointia. Maailmalla käytetään termiä regognition, tunnustaminen, sellaisesta politiikasta, jossa jokaisen ihmisoikeudet otetaan vakavasti. Tämä tarkoitta sitä, että ihminen saisi tuntea olevansa tervetullut siellä missä asuu. Vantaa voisi olla maahanmuuttajille Kanada Suomessa: sekä koulutettujen ja kielitaitoisten että köyhien ja vainottujen asiat järjestetään täällä paremmin kuin missään muualla.

(3) KASVOJENKOHOTUSTA KULTTUURIIN! Vantaa satsaa kulttuuriin vain puolet siitä mitä vastaavankokoiset kaupungit yleensä. Panostusta olisi reilusti lisättävä, mutta samalla vantaalainen kulttuuri tarvitsisi kasvojenkohotusta. Vantaalla on paljon kulttuuritoimintaa, ruumiinkulttuuri mukaanluettuna.

Vantaan ilme kulttuurikaupunkina on kuitenkin aika ennakkoluuloinen ja penseä. Liikuntakulttuurin uutiskuvaa hallitsevat huonot uutiset hämäräperäisine yrityksineen luoda huippu-urheilua. Runsaat kulttuuripalvelut antavat itsestään jotenkin sisäänpäin kääntyneen ja kotikutoisen kuvan. Myönteistä tässä on se, että pieniä ja paikallisia tapahtumia on paljon: monet kukat kukkivat. Kielteistä on kuitenkin jonkinlainen uskonpuute, että Vantaalle tultaisiin kulttuuri- ja liikuntatilaisuuksiin muualta pääkaupunkiseudulta.

Minusta vantaalaisesta kulttuurista voi olla ylpeä ja sillä on annettavaa muillekin kuin vantaalaisille. Uusi Free Fall -festivaali Vernissassa henkii uutta asennetta, BRQ Vantaa on kansainvälisesti kovan tason festivaali ja Silkkitehtaan remontti avaa mahdollisuudet Jokisalin kehittymiseksi todelliseksi konserttisaliksi. Ja onhan meillä Teatteri Vantaa, Artsi, Viihdeorkesteri, Heureka, Raatikko, PK-35n naiset ja vaikka mitä…

Tikkurilan Dixin laajennusosassa on vielä vapaata liiketilaa. Miksei kaupunki voisi tuottaa sinne kulttuuria pelkän liiketoiminnan rinnalle? Vantaalainen kulttuuri on näkymätöntä myös vantaalaisille. Näkyvyyttä edistäisi kahdesti vuodessa ilmestyvän Kulttuuria Vantaalla lehden muuttaminen viikoittain netissä ilmestyväksi, ajantasaiseksi sivustoksi. Tikkurilan keskustaan tai Dixiin pitäisi saada sähkötaulu, joka kertoo ajankohtaisista kulttuuritapahtumista.

(4) REALISTISET UTOPIAT KOULUTUKSEN SUUNNAKSI! Vantaan koulut ovat tunnettuja kahdesta asiasta. Yhtäältä vantaalainen peruskoulu on vähiten eriarvoistunut Suomen suurista kaupungeista, toisaalta homeongelma riivaa samoja kouluja. Näiden uutisten vastakkaisuus on koululle tyypillistä: yhtäällä yleviä toiveita, toisaalla raadollista todellisuutta.

Eräs viisas on sanonut että ”massakoulutus on modernin yhteiskunnan uskonnollinen perusta”. Tämä koulutuksen uskonnonkaltaisuus tuottaa myös ongelmia. Jatkuvasti on tilausta ja tunkua erilaisille pelastusopeille ja ihmelääkkeille, joilla koulu saataisiin lopultakin nykyaikaistettua.

Viimeisin aalto liittyy digitalisaatioon. On selviö, että kouluun tarvitaan tietotekniikkaa, mutta kuten tuore Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen viisaasti totesi: ”Kansainvälisten esimerkkien ja myös OECD:n selvitysten perusteella teknologiasta voi olla opetukselle jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. On kysytty, onko koulu valmis tekniikkaan, kun pitäisi kysyä, onko tekniikka valmis kouluun”.

Peruskoulu on monessa mielessä ”vanhanaikainen” instituutio: se on pakollinen, joukkomuotoinen ja valikointivelvollinen laitos. Niin kauan kun näihin perustoihin ei voida puuttua, koulun kehittämisen ainoa järkevä suunta on dynaaminen konservativismi ja realistiset utopiat. Olen esittänyt ”syventymisen koulua” yhtenä tällaisena utopiana. Sitä paitsi: ei koulussa edes voi toteuttaa hurjimpia kokeiluja. Oppilaat kun eivät ole vapaaehtoisia koehenkilöitä, vaan lapsia ja nuoria joille yhteiskunta on pakollisuuden hinnalla luvannut taata tietyt perustiedot ja -taidot.

TAUSTOISTANI

Miksi sitten olen Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana Vantaalla edellä esitettyjä asioita ajamassa? Miksi olen vasemmistolainen?

Kokemukset ja ihmiset Pankakosken tehdasyhdyskunnassa, Pohjois-Karjalan metsätyömailla, Kontiolahden varuskunnassa ja Helsingin satamassa tempaisivat minut nuoriso- ja opiskelijaliikkeeseen 1970-luvun alussa.

En kuitenkaan ollut koskaan ihan eturivissä, vaikka Turussa pankin ikkunoita maalailtiinkin ja Hamburger Börsiä yritettiin vallata. Viimeisin ”poliittinen” aktiviteettini taisi olla ”Koulujen rauhantoimikunta” (KURTTU) 1980-luvun alussa Vantaalla. Järjestimme Vanhalle ylioppilastalolle ”Koulujen rauhanpäivät”.

Sen jälkeen olen keskittynyt tavalliseen elämään: työhön, perheeseen, ystäviin, harrastuksiin. Vakuutuin nimittäin siitä, ettei minulla ole varsinaisia poliitikonlahjoja. Mitä paitsi appiukko antoi erinomaisen neuvon: ”Paremmin tienaat kun teet mitä osaat”.

Vaikka nykyisin ajattelen monesta asiasta eri tavalla, takkia ei ole tarvinnut kääntää. Edelleenkin kuittaan Aulikki Oksasen säkeet:

”Ei, ystäväni, ei synny rakkaus maailmaan odottaessasi taivaan armoa, vallanpitäjien sääliä. Ei, ystäväni, niin kauan kuin leivästä jää reikä leipojan käteen, jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi. Pitäkööt leijonat makeiskorinsa, puolueettomat humanistit korulauseensa. Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin. Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto. Nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty. Kenen joukoissa seisot? Kenen lippua kannat? Ei synny rakkautta ilman oikeutta. Ei synny oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa.”

Suurin ero noihin nuoruuden ajatuksiin on varmaan siinä, etten enää usko ihmisten pahuuteen. En muista tavanneeni koko elämäni aikana yhtään tietoisesti pahaa tarkoittavaa ihmistä. Ihmiset vain katsovat elämää omasta kulmastaan, omien ja monesti kamalien kokemustensa läpi. Nykyisi uskon Hymyilevän Apollon kaunomaalaukseen:

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss’ ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell’ on Jumalakin.”

NÄKÖKULMANI POLITIIKAAN

Tutkijan työ on opettanut, että elämän äärettömän moninaisuuden keskellä meillä on omasta takaa vain rajoittunut ja alkeellinen näkökulmamme. Maailman ymmärtämiseen ei ole mitään muuta tietä kuin vuoropuhelu toisten kassa, toisten näkökulmien kuunteleminen. Tästä voisi käyttää muodikasta termiä recognition, toisten olemassaolon täysimääräinen tunnustaminen.

Pitäytyminen omaan näkökulmaan ja sen julistaminen totuudeksi johtaa sokeuteen ja kuurouteen elämän monimutkaisuuden edessä – riippumatta puolue-, uskonto- tai tiedekunnasta. Elämänkokemukseni on saanut minut ymmärtämään, että ainoa toivo löytyy ihmisten samanlaisuudesta, ei erilaisuudesta. On tehtävä ihmisiä yhdistävää, ei erottavaa politiikka; on haettava sitä, mikä ihmisiä yhdistää, ei sitä mikä erottaa.

Kuntapolitiikassa luulisi olevan helppoakin löytää ihmisiä yhdistäviä hankkeita, sillä eivät meidän todelliset intressimme kovin paljoa toisistaan eroa. Varsinkaan täällä Suomessa, eikä ainakaan Vantaalla

Tästä syystä vastustan keinotekoista erottautumispolitiikkaa, oman ryhmän politiikan näkemistä jotenkin lähtökohtaisesti ylivertaisena ja erityisenä muihin verrattuna. Tällaisen pyrkimyksen taustalta pilkistää usein omien asemien vahvistaminen, kapeiden etujen ajaminen ja pelin politiikka. Tällainen politiikka tekee itsestään tylsää, läpinäkymätöntä, tunkkaista – sellaista, josta kukaan täyspäinen ihminen ei voi olla kiinnostunut. Se on fundamentalismia, jossa oma totuus julistetaan ylivertaiseksi.

Yhdysvaltalainen kenraali Stanley McChrystal kiteytti tämän äskettäin hienosti: ”Jos katsot asioita vain omalta puoleltasi pöytää, toiset voivat näyttää tyhmiltä, jääräpäisiltä tai pahoilta. Mutta jos asetut heidän asemaansa, he ovat todennäköisesti hyvin rationaalisia.”

Olisi jaksettava nähdä vaivaa toisten ja jopa vastakkaisten lähtökohtien ja näkökulmien ymmärtämiseksi. Olisi kärsivällisesti keskusteltava, ennen muuta kuunneltava ja taas keskusteltava. Olisi etsittävä mieluiten uutta, rohkeata ja luovaa vaihtoehtoa, joka tarjoaa kaikille mahdollisuuden lähteä mukaan yhteishyvän puolesta.

Kompromissi on huono vaihtoehtoa, sillä ”kultainen keskitie” on ylimainostettu juttu. Kompromissi on lehmäkauppa, johon varmasti ja useinkin joudutaan tyytymään päivänpolitiikassa. Silti ja juuri siksi vanhoista, tylsistä ja ennalta arvattavista vastakkainasetteluista olisi pyrittävä kohti tuoreita, kekseliäitä ja ennakkoluulottomia ideoita, jotka yhdistävät yllättäen kaikkien intressit.