Minä

Olen asunut lapsuuteni ja käynyt kouluni Pankakosken pienessä tehdasyhdyskunnassa Liekassa. Pitkään pidin itseäni itäsuomalaisena, sillä olin 5 vuotias kun perheemme muutti Pankakoskelle. Vanhempani olivat kuitenkin Hämeestä ja Ylistarosta eikä asuinpaikan muutos tietenkään muuttanut kodin vaikutusta.

Olin monessa mielessä tyypillinen 70-lukulainen opiskelijapoika. Minuun vaikutti tietysti vahvasti aikakausi Vietnamin sotineen ja Metallin lakkoineen, mutta myös humanistinen kotikasvatus, kokemukset Pohjois-Karjalan metsätyömailla ja Helsingin satamassa ja ennen kaikkea armeijassa. Ne radikalisoivat insinööriperheen pojasta vasemmistolaisen jo 1970-luvun alussa.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen harrastin huonolla menestyksellä lääketieteen opintoja Helsingissä enkä pitänyt kummastakaan. En lääketieteestä, sillä se oli vaikeata ja anatomian saksankielinen oppikirja ulkoa opittavaksi paksuhko. En myöskään pitänyt Hesasta, jossa kukaan ei ollut mitään, jollei ollut jotain, ja jossa opiskelijaliikekin oli täynnä arrogantteja besserwissereitä. Vallankumousta tein mieluummin Punavuoren Dem Nuorten kuin ASSin riveissä.

Pakenin ensin lukukaudeksi töihin Helsingin satamaan, jonka aamuhuudoissa, kaijoilla ja täkeillä näki vallan, alistamisen ja vääryyden alastomimmillaan.

Seuraavat puoli vuotta vietin Havannassa vapaaehtoistöissä koulurakennuksella, jossa kertyi runsaasti elämänkokemusta, mutta myös tiettyä kriittistä välimatkaa nk. reaalisosialismiin.

Kolmas lukukausi kului opettajan työtä kokemassa pienelle 2-opettajaiselle koululle sydän-Hämeessä Turengissa, Tanttalan koululla.

Satama, Havanna ja Häme opettivat kaikki omalla tavallaan samaa: opettajan työ on humaania, sisäsiistiä ja tärkeätä eikä vaadi pitkiä ja stressaavia opintoja.

Pääsin Turun opekorkeaan ja tunsin ensimmäisen kerran elämässäni olevani tervetullut – Helsingissä en sitä herkkua ole sitä kokenutkaan milloinkaan. Ja Vantaallakin ensimmäisen kerran vasta tarjoutuessani kuntavaaliehdokkaaksi.

Vuosikymmenen tein sitten luokanopettajan töitä Havukoskella, Havukallion koulussa. Loppuvuosina toimin myös elämänkatsomustiedon ohjaavana opettajana. Se oli minun Siperiani ja se opetti.

Pidän edelleenkin opettajan työtä kunniallisena ja vaativana ammattina. Ja vaikka varsinaisen elämäntyöni olenkin tehnyt yliopistomaailmassa, olen sielultani ollut aina opettaja.

Opettajan hommien ohella jatkoin myös yliopisto-opintoja, sillä onhan se niinkin, että mistä tahansa työstä alkaa vuosikymmenessä arvella tietävänsä kaiken tähdellisen.

Väittelin vuonna 1995 ja 2000-luvun alussa minut nimitettiin unelmieni työhön Helsingin yliopiston ensimmäiseksi kasvatussosiologian professoriksi. Eläköidyin heti kun se tuli mahdolliseksi pari vuotta sitten, mutta jatkan edelleenkin melko lailla täysillä Helsingissä tutkimusjohtajana ja Turussa koulutussosiologian ja -politiikan professorina, molemmissa toki osa-aikaisesti.

Päiväni jakautuvat tätä nykyä ihanteellisesti kahtia. Yhtäällä jatkan töitä professorina ja tietokirjailijana, toisaalla soitan takarivissä kontrabassoa jazz-, roots- ja iskelmäbändeissä. Tasapaino on liki täydellinen, sillä ensimmäinen on solistina heilumista, kun taas toinen on takarivin puuhaa, jossa huomataan vasta jos on poissa.

Luin äskettäin erittäin epätodennäköisen kirjan, amerikkalaisen (sic) buddhalaisen (sic) ”Viisas ikääntyminen” tai jotain sinne päin. Kirjan lopputulema sopi kuitenkin täysin minun elämänkokemuksiini.

Koska me historiallisen ainutlaatuisen hyväosaiset olemme saaneet elää onnekkaan, mielenkiintoisen ja hyvän elämän, johtavat periaatteet tässä vaiheessa eivät voi olla muuta kuin kiitollisuus ja anteliaisuus. Nyt on annettava sitä mitä osaa ja sitä mikä hyödyttää toisia, ehkä vähemmän onnekkaita ihmisiä ja kansalaisyhteiskuntaa. Täysillä.