Äideistä, tyttäristä ja koulutuksesta

Minulla on kolme teini-ikäistä tytärtä, joista vanhin on 16-vuotias. He kasvavat kovin erilaisessa maailmassa kuin minä, kun olin itse teini-ikäinen 1980-luvulla.

Haluan, että heistä kasvaa onnellisia ja omiin kykyihinsä luottavia naisia. Haluan, että heillä on aikuisena se tunne, että he ovat arvokkaita ja heillä on mahdollisuus edetä elämässään siihen suuntaan kuin he haluavat.

On tärkeää, että suomalainen koulu säilyy edelleen sellaisena paikkana, josta jokainen lapsi sukupuolestaan ja perhetaustastaan riippumatta voi ponnistaa tasa-arvoisena ja yhdenvertaisena nuoruuteen ja aikuisuuteen.

Minun äitini Airi syntyi vuonna 1932 Pudasjärvellä. Hän eli puolestaan todella erilaisessa yhteiskunnassa verrattuna minuun. Hän lähti jo 16-vuotiaana kotiapulaiseksi toiselle paikkakunnalle. Airi-äitini työskenteli kotiapulaisena välillä myös Helsingissä saakka. Kun äitini palasi takaisin kotikylälleen noin kolmikymppisenä, hän oli yleensä savotoilla keittäjänä.

Äitini työelämässä tapahtui suuri mullistus, kun hän ja isäni muuttivat vuonna 1968 Ruotsiin niin kuin monet muutkin siihen aikaan tekivät. Äitini työskenteli aluksi telakalla. Myöhemmin Airi teki töitä Saab-Scanian tehtaalla, kunnes minä synnyin vuonna 1974.

Muutimme takaisin Suomeen vuonna 1978 Ranualle. Airi työskenteli silloin tällöin siivoojana, keittiöapulaisena tai keittäjänä. Hänellä ei ollut mitään ammatillista koulutusta.

Äitini oli kuitenkin älykäs ihminen. Hän olisi päässyt kansakoulusta oppikouluunkin, mutta köyhän talon tyttönä ei lähtenyt. Ehkä hänen lukuintoa ei sillä tavalla osattu arvostaa. Äitini kuitenkin oppi ruotsinkielen todella hyvin. Muistan, että hän luki mielellään myös ruotsinkielisiä kirjoja vaikka olisi ollut suomenkielisiäkin kirjoja saatavilla. Airi oli kova lukemaan ja pohtimaan asioita. Hän piti filosofisista ja psykologisista kirjoista kuten minäkin. Hän kävi useilla kansalaisopiston kursseilla omaksi ilokseen.

Äitini kuoli 73-vuotiaana vuonna 2005. Itse olin tuolloin 31-vuotias. Äidin kuolema sai minut miettimään elämääni. Olin usein ajatellut, että minä en voisi lähteä vaikkapa yliopistoon, koska en ole akateemisesta perheestä. Minusta ei voisi tulla kirjailijaakaan. Mutta monien pohdintojen ja muidenkin elämääni vaikuttaneiden tapahtumien seurauksena tajusin, että minä voin edetä elämässäni niin pitkälle kuin omat taitoni, lahjani, sinnikkyyteni ja itseluottamukseni minut vievät. Kyse on siitä, että tunnistan omat vahvuuteni ja uskallan tuoda ne esille. Suomessa se on vielä mahdollista.

Anoin vuodeksi vuorotteluvapaata Puolustusvoimien virastani ja lähdin Limingan taidekouluun kirjoittajalinjalle vuonna 2006 tekemään sitä mistä olin lapsena haaveillut, mutta minkä olin aikuisena unohtanut. Löysin luovan kirjoittamisen uudelleen ja ryhdyin kirjoittamaan myös runoja. Olen taidekouluvuoden jälkeen tehnyt vaikka mitä. En ole enää ajatellut, että jokin juttu ei olisi minulle ns. sallittua perhetaustani takia.

Toivon, että Suomessa säilyvät edelleen kaikki nämä mahdollisuudet kouluttautua ja pyrkiä tasa-arvoisesti siihen päämäärään, johon ihmiset haluavat lähteä. Toivon myös, että kouluissa olisi sellaisia opettajia, jotka kannustaisivat lapsia toteuttamaan haaveitaan.

Haluan myös, että täällä pidetään myös yllä aikuisväestön uudelleenkoulutusmahdollisuuksia. Myös työvoimapoliitisista koulutuksista ei saa leikata. Yhteiskunta ei saa eriarvoistua. Suomessa ihmisillä on oltava jatkossakin mahdollisuus tasa-arvoiseen koulutukseen ja edetä elämässä eteenpäin.