Ajantappoa, huumeita ja joutoviihdettä

 

Joulukuu. Istun autossa Tikkurilan asemakeskuksen Dixin kuutoslaiturin tuntumassa. Auto on pysähdyksissä niin, että näen liikkumisia hyvin. Paikalla parveilee nuoria maahanmuuttajapoikia, irakilaisia ja somaleita. Heillä on omat juttunsa. Tyhjään parkkiruutuun porhaltaa auto, josta nousee muutama ihminen pyörimään auton edustalla. Liukuportaita pitkin laskeutuu kaksi vaaleatukkaista, nätisti ja vauraasti pukeutunutta teinityttöä. Tytöt ja porukka kohtaavat nopeasti. Tytöt palaavat Dixiin. Näen toisen kasvoilla jännän innostuksen ja hämmennyksen ilmeen.

 Tunnistin kohtaamisen. Ihmisrengas, nopeat kädenliikkeet, hajaantuminen. Se oli kuin suoraan HBO:n tuottamasta The Wirestä, toimittaja David Simonin ohjaamasta rajusta mutta hienosta huume-korruptio-politiikka-TV-sarjasta. Paikka oli vain eri. Wiressä kuljetaan Baltimoren (Maryland, USA:n itärannikko) rähjäisiä katuja, Dixi loistelee nousukasmaista pintakauneuttaan.

Otin kännykän esiin ja kuvasin pikaisesti myyjiä. Ketään ei tule heidän luokseen, minä lähden, kun oma haettavani tulee. Yritän kurkistella autosta ja nähdä auton rekisterikilven, mutta porukka hengaa luonnollisestikin siten, ettei rekkaria voi nähdä.

Toinen, aikaisempi tarina samalta syyskaudelta. Vasemmistoliiton valtuustoryhmä on ollut tutustumassa Koivukylään. On sovittu, että minä teen Koivukylästä reportaasijutun Kansan Uutisiin. (Niin tapahtuikin. Juttu ilmestyi 22. marraskuuta.)

On jo alkuillan pimeää, kun kävelen Antero Eerolan kanssa kohti parkkipaikkaa. Pubin edustalla seisoskelee tiivis porukka, kun saavumme heidän kohdalleen, mutta kääntyessämme katsomaan tapahtumainkulkua porukassa olleet ovat varpuslinnun lailla lentämässä parvesta pois. Joukossa oli sekä nuoria että keski-ikäisiä ihmisiä.

Kolmas tarina. Tuttu nuori tyttö jakaa ystäviensä kanssa vaalilehteäni Korson aseman pohjoispuolella Metsolassa. Hän selostaa minulle, miksi he eivät halua mennä rappuihin yksin: koska siellä on huumeidenkäyttäjiä.

Huolta sekä miehistä että naisista

Yleensä on syytä olla huolissaan nuorista miehistä, mutta on kyllä syytä olla huolissaan myös nuorista naisista. Vantaalla asuu noin 7 500 alle 29-vuotiasta, jolta puuttuu toisen asteen tutkinto kokonaan. Näissä nuorissa on sekä nuoria miehiä että naisia. Noin 80 alle 25-vuotiasta nuorta elää tälläkin hetkellä ilman asuntoa. Tammikuun lopussa Vantaalla asui 13 367 työtöntä. Heistä nuoria alle 30-vuotiaita oli 1 440. Toimeentulotuen saajia kotikunnassamme on noin 13 400.


 Nämä ovat kovia lukuja, tilastoja, joissa jokaisen numeron taakse kätkeytyy yhden ihmisen meneillään oleva ainutkertainen elämä. Usein on helppoa sanoa, että valtaosalla menee ihan hyvin, ja ne, joilla ei mene, ovat vähän niin kuin itse syypäitä siihen. ”Omia valintoja.” Tällaista puhetta kuulee valtuustosalissa usein. Jos ei suoraan, niin peitellysti. ”Ja ne köyhät vielä tupakoivatkin”, moralisointi yltyy.

 Tosiasiahan on, että 1990-luvun alun laman jälkeen Suomessa rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet.

Osa ilman toisen asteen tutkintoa olevista on maahanmuuttajia. Esimerkiksi irakilaisten koulutustaso on romahtanut viime vuosikymmenien, huom. vuosikymmenien, sotien takia. Tunnen esimerkiksi yhden vähän yli parikymppisen irakilaisen, joka puhuu arabiaa ja urdua (indoeurooppalainen kieli, jota puhuu noin 60 miljoonaa ihmistä), mutta ei osaa lukea eikä kirjoittaa, vaikka hän pakeni Eurooppaan Bagdadista ja on lähtöisin keskiluokkaisesta perheestä. Häntä hävettää. Lukemaan ei oppinut, koska jatkuvassa kaaoksessa koulunkäynnistä ei tullut mitään.

Mutta maahanmuuttajanuorten tilanne kertoo vain pienen osan kokonaisuudesta. On nuoria aikuisia, joilta ammattiopisto on jäänyt kesken. On niitä nuoria miehiä ja naisia, joiden sosiaaliset taidot ovat kehittymättömät, koska he esimerkiksi ovat harrastaneet ennen kaikkea vain pelejä sisätiloissa. Liiallinen pelaaminen on muovannut heidän aivojaan, ja aamulla on vaikeaa lähteä minnekään, kun ilta loppui yökolmelta.

Nämä nuoret ovat minun ikäisteni ja vähän nuorempien aikuisten lapsia. Olen itsekin varhaisteinien äiti. Kuulen ympärilläni pelimaailman ja Youtube-videoiden nopeatempoista englantia, ”fuckkia” ja ”shittiä”. Miten tällaiset varhaisteinit tietävät oman työurasuuntautumisensa kolmen vuoden päästä, kun peruskoulu on loppumassa ja pitäisi hakea vaikkapa Variaan tai Vaskivuoren lukioon? Iso osa 9-luokkalaisista on oikeasti vielä aika lapsia.

Kun vasemmistoryhmämme kävi tutustumassa Koivukylään ja tapasi Havukosken nuorisotalon erään nuorisotyöntekijän, hän sanoi, että monet hiljan täysi-ikäistyneetkin ovat vielä ihan lapsia: heidän pitäisi saada olla nuorisotalolla pidempään kuin sovitut säännöt antavat myöten.

Kuka muistaa Globalisaatioloukun, Der Spiegelin toimittajien Hans-Peter Martinin ja Harald Schumannin kirjan vuodelta 1996? Nämä toimittajat arvioivat silloin, että neljää viidesosaa läntisen pallonpuoliskon ihmisistä uhkaa vajoaminen ”tissiviihteeseen”. Monet nuoret elävät nyt tätä tissiviihde-elämää pelikonsoleidensa ja kännyköidensä kanssa, vaikka sotapelit voittaisivatkin pehmopornon tuijottelun.

Onneksi Vantaan kaupungin uudeksi työllisyyspalvelujohtajaksi valittu Timo Saari vaikuttaa virkistävältä valinnalta. Ensimmäisten kuukausien aikana hän kertoo tutustuneensa tilanteeseen ja katsoo, että Vantaallakin on ollut liian paljon sellaista ”selvitetään ja selvitetään vielä vähän lisää” -työskentelytapaa. Kaupunki ei ole esimerkiksi käyttänyt palkkatuen mahdollisuuksia aina täysmääräisesti.

Lojuminen ja odottelu ovat turmioksi. Nuoret pitää saada opiskelemaan, työharjoitteluun, tekemään ylipäätään jotain järkevää käsillään, ja töihin. Nuorille kesätöitä! 

 

 

Outoja kuvioita johtajan valinnassa

Vantaan epäillään sivuuttaneen pätevimmät hakijat
nuorisotoimenjohtajan viran täytössä
Vantaan kaupungin palvelukseen valittiin syksyllä 2016 uusi nuorisotoimenjohtaja. Virantäytössä ilmeni kyseenalaisia piirteitä, joihin kaupunginhallituksen jäsen Pirkko Kotila (vas) kiinnitti huomiota. Hänen mukaansa prosessia ei hoidettu laissa ja kuntatyönantajien ohjeissa määrätyllä tavalla, kun korkeaan virkaan ohi mahdollisesti pätevämpien ja ansioituneempien hakijoiden valittiin kaupunginhallituksen oma jäsen, luokanopettaja ja yksityisessä säätiössä toiminut Riikka Åstrand (vihr).
”Kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä, ettenkö uskoisi Riikan kyllä oppivan nuorisotoimenjohtajan tehtävät”, Kotila sanoo.
”Kyse on siitä, että julkista virkaa ei voi täyttää näin, pelkän poliittisen sopimuksen voimin. Julkista virkaa täytettäessä jokaisella hakijalla on oikeus tulla asianmukaisesti huomioon otetuksi. Tämä tarkoittaa kaikkien hakijoiden ansioiden läpinäkyvää ja puolueetonta vertailua. Kaupunki ei ole tähän mennessä pystynyt osoittamaan, että virkaan valittu olisi
ollut tehtävään ansioitunein ja pätevin, tai edes kolmen parhaan joukossa”, Kotila sanoo.
Kelpoisuusehdot täyttäviä hakijoita oli 36. Hakuilmoituksessa edellytettiin muun muassa ”käytännössä saavutettua hyvää kokemusta johtamisesta”. Kelpoisuusvaatimusta lievennettiin Kotilan mukaan valintaprosessin aikana oudolla tavalla niin, että lopulta riittikin pelkkä ”riittävä” johtamiskokemus. Selitystä, että kyseessä oli ”kirjoitusvirhe”, ei Kotilan mielestä voida pitää
uskottavana.
”Virkavalinta tulee valmistella niin, että hakijoiden ansiot vert
aillaan huolellisesti ja läpinäkyvästi. Vasta ansioituneimmat, keskenään vertailukelpoiset hakijat tulee tuoda lopulliseen
päätöksentekovaiheeseen –ei niin, että heidät pudotetaan pelistä jo alkuvaiheessa, jotta voitaisiin valita se, joka virkaan ’on päätetty’ valita”, Kotila sanoo.
Hän kiinnitti jo alkusyksystä huomiota siihen, että haastatteluihin ei ollut tarkoitus kutsua nuorisotoimen johtotehtävissä jo nyt työskenteleviä eli kyseiseen tehtävään jo valmiiksi pätevöityneitä henkilöitä.
”Kuulin, että Vantaan nuorisopalvelujohtajan virkaa oli hakenut esimerkiksi Kotkan nuorisopalvelujohtaja, jolla oli pitkä kokemus myös Helsingin nuorisotoimen noin sadan ihmisen johtamisesta. Hänet kutsuttiin haastatteluun vasta sen jälkeen, kun olin sitä erikseen vaatinut. Selitys ’väärin muistamisesta’ oli epäuskottava.”
Hän huomauttaa, ettei haastattelukutsua saanut myöskään esimerkiksi Espoon nuorisoasiainpäällikkö eikä Malmin nuorisotyön yksikön toiminnanjohtaja. Näilläkin epäilemättä olisi ollut runsaasti osaamista juuri tähän virkaan. Sen sijaan virkaan tosiasiallisesti jo sovitun henkilön ”vastaehdokkaina” haastateltiin muun muassa taidemuseonjohtajaa.
Kotkan nuorisotoimenjohtaja, jonka Kotila oli vaatimalla vaatinut otettavaksi mukaan prosessiin, pääsi kaupunginhallituksen  lopulliseen äänestykseen, jossa Riikka Åstrand valittiin vihreiden, kokoomuksen, perussuomalaisten ja keskustan äänin 11-6. Vasemmistoliitto ja sosialidemokraatit äänestivät tappiolle jäänyttä.
”Äänestys oli sikäli pelkkä näytös, että ratkaisu oli ollut tiedossa jo pitkään. Tällainen menettely heikentää Vantaan mainetta työnantajana ja vahvistaa käsitystä korruptiivisesta
sulle-mulle- toimintatavasta. Tässä prosessissa sivuutettiin useita päteviä ehdokkaita, jotka olivat nähneet vaivaa hakuprosessissa ja jotka lain mukaan olisi pitänyt ottaa huomioon”, Kotila sanoo.
Kaupunginhallitukseen tuli valinnasta yksi kuntalaisvalitus,
jonka kaupunginhallitus Tapani Mäkisen (kok) johdolla hylkäsi. Kotila olisi halunnut jättää asiaan eriävän mielipiteen tai pöytäkirjalausuman, niin kuin hänellä lain mukaan olisi ollut oikeus tehdä. Hänen tekstissään tapahtumainkulku oli selostettu  sellaisena kuin Kotila oli sen nähnyt. Kaupunginhallituksen enemmistö ei suostunut ottamaan lausumaa mukaan  pöytäkirjaan.
Nuorisotoimenjohtajan valinnasta on jätetty yksi valitus Helsingin hallinto-oikeuteen. Valituksessa vaaditaan asiaa uuteen  käsittelyyn. Asian käsittely hallinto-oikeudessa on kesken.
Tämä on ilmestynyt alun perin kuntavaalilehdessäni VOIMME! 24.2.2017.

Kirjojen muovailema

Kuntapolitiikka-asiakirjojen lisäksi ihmisen täytyy järjissään pysyäkseen ehtiä lukemaan myös kirjoja. Pirkko Kotila
esittelee kirjoja, jotka ovat tehneet häneen erityisen suuren vaikutuksen.
Toni Morrison (1931—): Minun kansani, minun rakkaani. Suomentanut Kaarina Ripatti, ilmestynyt alkukielellä 1987.
Kun viimein tartuin afroamerikkalaisen Nobel-kirjailijan Toni Morrisonin kirjoihin, jotka olivat odottaneet luetuksi tulemistaan hyllyssäni jo jonkin aikaa, se olikin yhtä rytinää. Talvella 2015—16 luin useimmat Morrisonilta suomennetut teokset. Minun kansani, minun rakkaani piinasi minua erityisen paljon. Sen luettuani en heti pystynyt tarttumaan uuteen.
Teos perustuu oikean henkilön, mustan orjan, pakoon. Siitä on tehty myös elokuva ja ooppera. Morrison palaa erityisen taitavasti uudestaan ja uudestaan pakosuunnitelmiin, joiden toteutus onnistui joiltakuilta mutta kaikilta ei. Epätietoisuus on kiduttavaa, se vie ihmisen voimat.
Morrison kirjoittaa uskottavasti myös tapetun lapsen jälleensyntymästä. Se tuntuu järkiperäisen protestanttisen
kasvatuksen saaneesta lukijasta tietysti kummalliselta. Kauheaa on lukea vahvojen ja terveiden orjanaisten ja -miesten pakotetuista yhdynnöistä, joiden ainoa tarkoitus oli tuottaa valkoisille omistajille mahdollisimman riuskoja orjalapsia.
Lukiessani en voinut olla ajattelematta, että USA:ssa valkoisten poliisien mielivalta mustia kohtaan on todellisuutta nykyäänkin.
Astrid Lindgren (1907—2002): Melukylässä tapahtuu. Suomentanut Laila Järvinen. Ilmestynyt alkukielellä
1947—52.
Muistan lapsuudestani Astrid Lindgrenin kirjoja paremmin tv-sarjat, Peppi Pitkätossun ja Eemelin, jotka olivat ja edelleen ovat aivan mahtavia. En muista, että olisin samastunut mihinkään
hahmoon erityisesti, mutta muistan tunnelman: aurinkoiset kesät, lumiset talvet, Pepin reiluuden ja Eemelin ja Aatun ystävyyden.
Sain Astrid Lindgrenin elämääni toisen kerran, kun omat lapsemme tulivat sen ikäisiksi, että heille saattoi lukea näitä
kirjoja ääneen. Melukylän lapset oli uusi tuttavuus. Kirjan lapset ovat mutkattoman mainioita. Myös Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli ovat upeita.
Olemme vierailleet Smoolannin Vimmerbyssä, josta Astrid Lindgren on kotoisin, mutta vastikään avattu kotimuseo
Tukholmassa on vielä näkemättä. Lapsilta on sinne pääsy kielletty. Kovantuntuinen kielto tulee varmasti ymmärrettäväksi, kun näkee asunnon.
Kerstin Ekman (1933—): Raaputusarvat. Sudentalja III. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Ilmestynyt alkukielellä
2003.
Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia on kolmen naisen ja yhden miehen pitkän elämän ympärille kudottu
rikas sukupolvitarina Jämtlandista. Alkuperäisasukkailla ja luonnolla on siinä suuri sijansa.
Olen lukenut arvosteluja, joiden mukaan Sudentalja olisi jotenkin masentava. Elämä maaseudulla, josta nuoriso lähtee,
voi olla toivottoman tuntuista. Mutta Sudentalja ei ole toivoton. Sudentalja on minulle erityisen rakas, mutta pidä
n paljon myös kaikesta muusta Ekmanin kirjoittamasta (kuten Katrineholm-sarja, Herätä minut eloon, Tapahtui veden äärellä, Huijareiden paraati).
Valitettavasti läheskään kaikkea Ekmanin tuotantoa ei ole suomennettu. Sudentaljan lukeminen rinnakkain suomeksi
ja ruotsiksi oli hyvä kokemus. Ekmanin kieli on huikean rikasta. Kirjojen 1900-luvun Ruotsi on aivan eri tavalla auki
maailmalle kuin Suomi oli 1900-luvulla. Toivon Ekmanille kirjallisuuden Nobelia.
Reko Lundán (1969—2006): Aina joku eksyy, kantaesitys KOM-teatterissa 28.10.1998 ja Teillä ei ollut nimiä, kantaesitys KOM-teatterissa 14.3.2001. Kirja kerrallaan.
Minulla on kolme suomalaista suosikkinäytelmäkirjailijaa: Leea Klemola, Laura Ruohonen ja Reko Lundán. Reko kuoli aivan liian nuorena. Aina joku eksyy -näytelmällä hän avasi tien etelähämäläiseen ja eteläsuomalaiseen sielunmaisemaan, suunnistajaperheen vesoihin, nousukiitoisen äidin
alkoholisoitumiseen, häpeään ja tuskiin. Naistennaurattaja Ripa Rinteestä kasvaa tarinassa vastuunsa kantava isä, joka menee uusiin naimisiin mutta ei koskaan hylkää lapsiaan. Lapset kasvavat kohti aikuisuutta äidinkaipuussa, mutta hyvien ystävien kanssa. Aina joku eksyy -tarina jatkuu näytelmällä
Teillä ei ollut nimiä.
Aina joku eksyy -näytelmän taisin käydä Komissa katsomassa viisi kertaa, kuudennen kerran Tikkurilan teatterissa. Myös kuudes kerta oli hyvä! Kuten vantaalainen teatterinainen ja vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas Tanja Hautakangas sanoo, se käsikirjoitus on niin hyvä, että siitä ei voi tehdä huonoa näytelmää. Tikkurilan teatterin esitys sai kiitosta valtakunnallisestikin.
John Irving (1942—): Oman elämänsä sankari.
Suomentanut Kristiina Rikman. Ilmestynyt alkukielellä 1985.
Amerikkalaiskirjailija John Irving kertoo kirjoittavansa kaikki kirjansa ensin käsin. Tämä on merkittävä tieto. Moni aivotutkijakin on jo huolissaan siitä, miten suomalaiskoululaiset
eivät kohta kirjoita mitään käsin, vaan ainoastaan tietokoneella.
Oman elämänsä sankari kertoo siitä, miten miehetkin voivat taistella naisten oikeuksien, tässä tapauksessa
aborttioikeuden, puolesta. Kirjan sankareita ovat synnytyslääkäri William Larch ja hänen oppipoikansa, orpo Homer Wells. Irving kertoo empaattisesti myös mustista omenanpoimijoista siirtotyöläisinä, Mainen rannikon hummerinkalastajista ja toki myös rakkaudesta ja siihen liittyvistä murheista.  Kirja on samalla suuri kunnianosoitus Charles Dickensille.
Alice Munro (1931—): Karkulainen.
Suomentanut Kristina Rikman. Ilmestyi alkukielellä 2004.
Fanitan Alice Munroa, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon pari kolme vuotta sitten ensimmäisenä kanadalaiskirjailijana. Munro kuvaa kipeästi englanninkielisten kanadalaisten, erityisesti naisten, köyhyyttä ja siihen liittyvää häpeää. Toisaalta hän kuvaa myös rikastumista ja avautumista maailmalle.
Köyhyys on Ontarion kaivoskaupunkien harmautta, likaisuutta ja huonoja vaatteita, rikkaus golfkenttiä ja juhlia Brittiläisen Kolumbian säkenöivissä vuoristomaisemissa.
Munron novellikokoelmassa Karkulainen on yksi novelli, joka vaivaa minua edelleen. Se on nimeltään Selvänäköä. Novellin alku on ärsyttävän lapsekasta nuorten naisten juonittelua,
naimisiinpääsystä haaveilua ja pikkusievää kanadanenglantilaista protestanttista uskonnollisuutta. Mutta yhtäkkiä tarinassa onkin nuori nainen, jolla on selvänäkijän taipumuksia. Enempää
en halua kertoa, jos joku vaikka innostuisi tarinan lukemaan. En ihan täysin ymmärrä novellin loppua, mutta kenties kaikkea ei aina tarvitse ymmärtääkään.
Munro on surukseni lopettanut kirjoittamisen. Hän asuu talvisin Vancouverin saarella, kesäisin myös lapsuudenseuduillaan Ontariossa. Tänä keväänä ilmestyy suomeksi Munron novellikokoelma Jupiterin kuut. Olen tästä ilahtunut.
Julia Franck (1970—): Keskipäivän haltija.
Suomentanut Raija Nylander. Ilmestynyt alkukielellä 2007.
Luin 1980—90-luvulla tosi monta Heinrich Böllin kirjaa ja muutakin saksan kielestä suomennettua. Sitten siihen tuli
taukoa. Viime syksynä etsin käsiini uutta saksankielistä kirjallisuutta ja törmäsin Julia Franckiin. Miten nuoret tytöt
selviävät ensimmäisestä maailmansodasta ja aikuisina toisesta? Millaista on kaunis rakkaus? Miten kukaan voi hylätä
lapsensa rautatieasemalle edes natsi-Saksan hävityn sodan kaaoksessa?
Kyllä niin voi tehdä. Tänäänkin jossain päin maailmaa aikuiset hylkäävät lapsiaan, tai sisarukset toisiaan, koska heillä ei
ole muuta mahdollisuutta. Onko se hylkäämistä vai jotain muuta?
Maailma vuonna 2017 on poliittisesti kauhean paljon pävarmempi kuin vuosituhannen alussa. Jotenkin tuntuisi siltä, että jos päättäjät lukisivat tämän kaltaisia kirjoja, heidän halukkuutensa pelata sodan syttymiseen liittyvää uhkapeliä vähenisi.
Julia Franckin Keskipäivän haltija on osittain omaelämäkerrallinen. Hänen muita teoksiaan ei, harmi kyllä, ainakaan vielä ole suomennettu. Lagerfeuer-romaanin pohjalta on tehty elokuva Die Westen, joka kertoo siitä, millaista on siirtyä Itä-Saksasta Länsi-Saksaan. Julia Franck on itsekin asunut pitkään vastaanottokeskuksessa Länsi-Saksassa.
Artikkeli on ilmestynyt alun perin omassa kuntavaalilehdessäni VOIMME! 24.2.2017.