Koulushoppailusta ja eriarvoistumisesta

Yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia pyrin nyt kaupunginvaltuustoon, on eriarvoistumiskehityksen pysäyttäminen. Helsinkiläisten lasten ja nuorten eriarvoistuminen näkyy nimittäin parhaimmillaan ja pahimmillaan koulumaailmassa. Asuinalueiden eriytyminen johtaa väistämättä eroihin oppimistuloksissa. Koulushoppailu on arkipäivää ja erityispainotettujen koulujen suosio on jo vaikuttanut koulujen oppilasmateriaalin jakautumiseen. Sitäkö me todella haluamme? Ymmärrämmekö oikeasti, mitä eriarvoistumiskehitys tarkoittaa käytännössä ja mihin se johtaa? Miksi lapset tulisi jo alakouluikäisistä lähtien sijoittaa lähikoulua kauemmas? Lapsi sitoutuu sosiaaliseen ympäristöön nimenomaan ystävien ja kokemusten kautta. Lähikoulussa rakennetaan merkitykset kotiympäristölle.

Kuulun itse siihen onnelliseen, 1980-luvulla koulutaipaleensa aloittaneeseen sukupolveen, jolle oli itsestään selvää, että koulutus on kaikille tasapuolista. Koulujen välisiä eroja ei juurikaan ollut. Vaikka itse kävinkin musiikkiluokkaa, ei syy lähikoulusta kauemmas lähtemiseen suinkaan ollut vaihtaminen ”parempaan kouluun” – tarkoittaen siis jotenkin paremmasta oppilasaineksesta koostuvaa porukkaa – vaan ihan puhtaasti musiikkiharrastus. Musiikkiluokkamme oli aivan tavallinen kokoelma erilaisista perheistä tulevia erilaisia lapsia.

Vaikka opetuksessa ei pitäisi olla eroja, sosioekonomisesti heikoilla alueilla sijaitsevia kouluja vältetään. Tämän voi itse todeta vaikkapa seuraamalla keskustelupalstoja, joilla perheet kyselevät vinkkejä siitä, mihin kannattaisi muuttaa. Koulut todetaan säälimättä kelvottomiksi Itä-Helsingissä, ja myös positiivinen diskriminaatio saa pyyhkeitä (huomasikohan kukaan kirjoittajista, että myös Ressu on tukea saavien koulujen listalla?). Koulujen lisäksi alueiden (oletetut) profiilit ovat syynä välttelyyn: ”kaupunginosat joissa on kaupungin vuokrataloja ja toimiva julkinen liikenne ovat rauhattomia kaikin tavoin.” Esimerkiksi Jakomäen koulu lytätään maahan kerta toisensa jälkeen. Kuinkahan moni kirjoittajista on oikeasti tutustunut tähän kivaan opinahjoon, jossa opettajat ovat aidosti läsnä ja kiinnostuneita koulustaan, nuorisotoimi on aktiivinen, oppilaille on tarjolla esimerkiksi hieno Jakomäen viihdeorkesteri ja jonka fiilis on huomattavan positiivinen?

Kirjoittamalla hakusanaksi: ”minne muuttaa Helsingissäsaa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten koulujen arviointi on usein keskusteluiden keskiössä. Ja millä tavalla. Toki itseään voi kiduttaa helpomminkin kuin nettikeskusteluja lukemalla. Vai voiko? Keskusteluja selatessa vaikutti siltä, että luen kauhukertomuksia Rinkebystä kerrottuna kolmella. Ennakkoluulot istuvat todella syvällä.

Maahanmuuttajien osuus näyttäytyy suurimmalle osalle koulun laatua heikentävänä tekijänä. Helsingin yliopiston tutkija Venla Bernelius kiinnittää HS:n artikkelissa (HS 29.9.2016) huomion seikkaan, joka saa tämän argumentin kuulostamaan älyttömältä: ”Hupaisaa, että samanaikaisesti puhutaan maahanmuuttajakouluista ja kansainvälisistä kouluista. Ongelma on kouluihin kasautuva huono-osaisuus, ei oppilaiden kulttuuritausta”, Bernelius sanoo. Monikulttuurisuus ei ilmeisesti näyttäydy ongelmana silloin, kun kouluun pitää pyrkiä (tai maksaa).

Miksi niin monelle helsinkiläiselle vaikuttaa olevan tärkeää linnoittautuminen saarekkeelle, jossa asuu ainoastaan hyvätuloisia keskiluokkaisia suomalaisia? Tekeekö se kouluista parempia? Ei. Kaikki kun on lopultakin kiinni opettajan motivaatiosta ja ammattitaidosta, johon koulun fyysinen sijainti ei vaikuta. Tämän voin neljäntoista rehtorivuoden kokemuksen perusteella allekirjoittaa sataprosenttisesti. Ennakkoasenteisiin ja pelkoihin perustuvien itseään toteuttavien ja eriarvoistumista edistävien ennusteiden viljeleminen on typerää, haitallista ja yhteisyyttämme romuttavaa. Siksi haluan taata jokaiselle vanhemmalle vapauden olla miettimättä sitä, onko lähikoulu se hyvä ja turvallinen vaihtoehto.