Digitalisaatio – kenen ehdoilla?

Suurimman osan elämääni olen kirjoittanut käsin tai kirjoituskoneella. Tietokoneella kirjoittaminen yleistyi työelämässä 1990-luvulla. Siitä oli paljon apua. Tekstiä saattoi nyt luonnostella, muokata ja korjailla ihanan helposti. Saatiin myös sähköposti, jolla voi hoitaa asioita yllättävän sujuvasti. Ennen pitkää tietokoneet levisivät myös kotikäyttöön, ja  tietoliikenneyhteydetkin koteihin saatiin toimimaan, aluksi puhelinlankoja pitkin.

Tästä on noin 30 vuotta.  Uusia laitteita, järjestelmiä ja palveluita tulee markkinoille kiihtyvällä vauhdilla. Aluksi Suomessakin valtio yritti kehittää tietojärjestelmiä (Kuka vielä muistaa Valtion tietokonekeskuksen?), mutta sitten antauduttiin ”markkinataloudelle”. Muutama yksityinen suuryritys maailmassa tuottaa digitaalisia laitteita ja ohjelmistoja. Pienet yritykset voivat menestyä enintään kehittämällä pelejä tai muita leluja. On aika synkkää, että Suomen ainoa menestys digialalla on Nokian jälkeen vain digitaalisten lelujen tuottaminen.

Tavallinen kansalainen (markkinakielellä ”kuluttaja”) on aika ymmällään tässä  viidakossa. Ihan hyvin toimivia ohjelmia pitää päivittää tämän tästä, ja  eri tuottajien palvelut eivät kommunikoi keskenään. Kuluttajaparka joutuu opettelemaan aina uusia temppuja voidakseen tehdä samoja asioita  kuin ennenkin.

Kun menet ostamaan uutta laitetta tai uutta liittymää, tarjolla on kaikenlaista, mitä et tarvitse etkä aio ikinä käyttää. Mutta onko myynnissä peruslaitteita,  joihin ei olisi mukaan asennettu yhtäkään peliä tai muuta turhaketta?  Kuka on koskaan katsonut läpi, mitä kaikkea esim. uusi älypuhelin tarjoaa. Ehkä joku lapsi… hehän tykkäävät leluista.

Eihän tämä turhakkeiden tuotanto mitään haittaisi, jos käytössä olevat laitteet ja välineet olisivat hyvin toimivia ja edullisia. Moni vanha ihminen hankkii kalliin älypuhelimen pärjätäkseen digimaailmassa. Puhelimen näytöltä ei vanhoilla silmillä saa mitään selvää, kuvakkeissa ei ole selityksiä, ja hipaisemalla vapisevalla sormella väärää kohtaa saa aikaan ties mitä. Hoida siinä sitten vaikka pankkiasioita!

Pienituloiselle ihmiselle älypuhelimen tai muun liittymän maksut ovat uusi menoerä. Hallitus suunnittelee kaikkien valtion palveluiden siirtämistä verkkoon, siis tekemistä kansalaisille maksullisiksi. Onko tämä edes perustuslain mukaista?

Helsingissä kirjastot ja vanhusten palvelukeskukset tarjoavat maksuttomia digiyhteyksiä ja neuvontaa. Tämä auttaa monia, ja tällaisia palveluja tarvitaan lisää. Entä kotonaan asuvat vanhukset, jotka eivät enää jaksa lähteä kirjastoon tai palvelukeskukseen? Tässäkin asiassa vanhuksille parempi asumismuoto olisi palvelutalo, jossa olisi digilaitteet ja apua niiden käytössä.

Sääliksi käy pienituloisia lapsiperheitä, kun älypuhelimet ovat lapsille välttämätön statussymboli. En todellakaan muistele kaiholla menneitä aikoja, mutta silloin ei lapsiin kuitenkaan kohdistunut sellaisia elintasopaineita kuin nykyään.

Entä kuntapolitiikassa. Hankitaanko meille järjestelmiä, joita tavallinen kuntalainen voi helposti käyttää? Ovatko järjestelmät yhteensopivia? Onko todella ainoa mahdollisuus ostaa eri tuottajien valmiita järjestelmiä?  Miksi kunnat eivät tee yhteistyötä ja tilaa juuri niiden tarpeisiin räätälöityjä tuotteita luotettavilta kotimaisilta yrityksiltä? Eikö Suomessa muka ole osaamista?