Digitalisaatio – kenen ehdoilla?

Suurimman osan elämääni olen kirjoittanut käsin tai kirjoituskoneella. Tietokoneella kirjoittaminen yleistyi työelämässä 1990-luvulla. Siitä oli paljon apua. Tekstiä saattoi nyt luonnostella, muokata ja korjailla ihanan helposti. Saatiin myös sähköposti, jolla voi hoitaa asioita yllättävän sujuvasti. Ennen pitkää tietokoneet levisivät myös kotikäyttöön, ja  tietoliikenneyhteydetkin koteihin saatiin toimimaan, aluksi puhelinlankoja pitkin.

Tästä on noin 30 vuotta.  Uusia laitteita, järjestelmiä ja palveluita tulee markkinoille kiihtyvällä vauhdilla. Aluksi Suomessakin valtio yritti kehittää tietojärjestelmiä (Kuka vielä muistaa Valtion tietokonekeskuksen?), mutta sitten antauduttiin ”markkinataloudelle”. Muutama yksityinen suuryritys maailmassa tuottaa digitaalisia laitteita ja ohjelmistoja. Pienet yritykset voivat menestyä enintään kehittämällä pelejä tai muita leluja. On aika synkkää, että Suomen ainoa menestys digialalla on Nokian jälkeen vain digitaalisten lelujen tuottaminen.

Tavallinen kansalainen (markkinakielellä ”kuluttaja”) on aika ymmällään tässä  viidakossa. Ihan hyvin toimivia ohjelmia pitää päivittää tämän tästä, ja  eri tuottajien palvelut eivät kommunikoi keskenään. Kuluttajaparka joutuu opettelemaan aina uusia temppuja voidakseen tehdä samoja asioita  kuin ennenkin.

Kun menet ostamaan uutta laitetta tai uutta liittymää, tarjolla on kaikenlaista, mitä et tarvitse etkä aio ikinä käyttää. Mutta onko myynnissä peruslaitteita,  joihin ei olisi mukaan asennettu yhtäkään peliä tai muuta turhaketta?  Kuka on koskaan katsonut läpi, mitä kaikkea esim. uusi älypuhelin tarjoaa. Ehkä joku lapsi… hehän tykkäävät leluista.

Eihän tämä turhakkeiden tuotanto mitään haittaisi, jos käytössä olevat laitteet ja välineet olisivat hyvin toimivia ja edullisia. Moni vanha ihminen hankkii kalliin älypuhelimen pärjätäkseen digimaailmassa. Puhelimen näytöltä ei vanhoilla silmillä saa mitään selvää, kuvakkeissa ei ole selityksiä, ja hipaisemalla vapisevalla sormella väärää kohtaa saa aikaan ties mitä. Hoida siinä sitten vaikka pankkiasioita!

Pienituloiselle ihmiselle älypuhelimen tai muun liittymän maksut ovat uusi menoerä. Hallitus suunnittelee kaikkien valtion palveluiden siirtämistä verkkoon, siis tekemistä kansalaisille maksullisiksi. Onko tämä edes perustuslain mukaista?

Helsingissä kirjastot ja vanhusten palvelukeskukset tarjoavat maksuttomia digiyhteyksiä ja neuvontaa. Tämä auttaa monia, ja tällaisia palveluja tarvitaan lisää. Entä kotonaan asuvat vanhukset, jotka eivät enää jaksa lähteä kirjastoon tai palvelukeskukseen? Tässäkin asiassa vanhuksille parempi asumismuoto olisi palvelutalo, jossa olisi digilaitteet ja apua niiden käytössä.

Sääliksi käy pienituloisia lapsiperheitä, kun älypuhelimet ovat lapsille välttämätön statussymboli. En todellakaan muistele kaiholla menneitä aikoja, mutta silloin ei lapsiin kuitenkaan kohdistunut sellaisia elintasopaineita kuin nykyään.

Entä kuntapolitiikassa. Hankitaanko meille järjestelmiä, joita tavallinen kuntalainen voi helposti käyttää? Ovatko järjestelmät yhteensopivia? Onko todella ainoa mahdollisuus ostaa eri tuottajien valmiita järjestelmiä?  Miksi kunnat eivät tee yhteistyötä ja tilaa juuri niiden tarpeisiin räätälöityjä tuotteita luotettavilta kotimaisilta yrityksiltä? Eikö Suomessa muka ole osaamista?

 

 

Aktiivinen vanhuus ja hyvä kuolema

Vanhan ihmisen terveyteen, esim. muistisairauksien ehkäisyyn,  vaikuttavat  hyvin paljon liikunta, ravinto sekä henkinen ja sosiaalinen aktiivisuus.  Helsingissä on monipuoliset mahdollisuudet harrastaa ulkoilua ja liikuntaa. Kaupungin ja eläkeläisjärjestöjen toimet täydentävät toisiaan.  Maksullisia liikuntapalveluja on paljon,  maksuttomia pitäisi lisätä, jotta kaikilla olisi mahdollisuus harrastaa liikuntaa.

Vanha ihminen voi jäädä yksinäiseksi, jos ei työyhteisön tilalle tule harrastus-,  ystävä-  tai naapuriyhteisöjä.  Eläkeläisjärjestöt ja muut harrastusyhteisöt sekä asukastalot ovat merkittäviä tekijöitä muistisairauksien ennaltaehkäisyssä.  Näille annettava kaupungin tuki on hyvin kustannustehokasta  (käyttääkseni tätä muotisanaa).

Jokaisen elämä päättyy kuolemaan. Olisi inhimillistä, että ihminen voisi saada apua hyvään kuolemaan siinä vaiheessa, kuin loppuelämä olisi enää kärsimystä tai hidasta kitumista. Kannatan siis eutanasiaa sillä ehdolla, että ihminen itse sitä vakaasti haluaa.

 

 

Lisää palveluasuntoja vanhuksille

Helsinkiin pitäisi rakentaa edullisia yhteisöllisiä palveluasuntoja vanhoille ihmisille. Niihin tulisi päästä jo siinä vaiheessa, kun henkilö tarvitsee jonkin verran apua päivittäisissä toimissaan tai kun hänen on vaikea päästä ulos omatoimisesti.   Palveluja voitaisiin asteittain lisätä, jos asiakkaan kunto huononee.

Tällaisia palveluasuntoja on varsin paljonkin, mutta ne ovat yksityisten omistamia ja hyvin kalliita.  Vanhuspalveluissakin on ”kahden kerroksen väkeä.”

Suomessa on  vallitsevana politiikkana vanhusten laitoshoidon vähentäminen.  Perusteluna esitetään, että laitokset ovat ankeita säilytyspaikkoja, ja että vanhusten olisi parempi pysyä kotonaan ja saada sinne tarvittavat palvelut.  Vaikeasti muistisairaat sentään otetaan ympärivuorokautiseen palveluasumiseen, koska heidän jättämisensä valvomatta voisi olla liian vaarallista myös naapureille esim. tulipalon tai vesivahinkojen vuoksi.

Laitoshoidon vähentäminen on osa palvelujen yksityistämistä. Vastuu ja kustannukset siirretään yhä enemmän kunnalta kansalaisille. Hyvätuloiset eläkeläiset voivat ostaa tarvitsemansa palvelut, mutta vähäosaiset jäävät lähes heitteille.  Kotiin tuotavissa kunnan palveluissa on niin vähän henkilöstöä, että heillä ei ole mahdollisuutta tehdä muuta kuin vaadittu minimi: ruuan ja lääkkeiden jakelu, pesu ja vanhuksen nosto sängystä tai laskeminen sinne takaisin. Muun osan vuorokautta vanhus on yksinään ja avuttomana, elleivät sukulaiset tai ystävälliset naapurit käy auttamassa ja pitämässä seuraa.

Helsingissä on paljon hissittömiä kerrostaloja. Tällaisessa kodissa asuvan vanhuksen elämää voi rajoittaa suhteellisen vähäinenkin liikuntaa haittaava vamma tai sairaus.  Hissittömät talot ovat sen ikäisiä, että niissä asuu paljon vanhoja ihmisiä.

Helsinkiin rakennetaan kaiken aikaa uusia asuntoja. Osa uusista asunnoista tulisi rakentaa yhteisöllisiksi palvelutaloiksi, jossa jokaisella asukkaalla on oma pieni asunto ja talossa on runsaasti yhteistä tilaa ja yhteisiä palveluja. Pidän hyvin todennäköisenä, että tällaisessa yhteisössä asukkaat voivat  viettää aktiivisempaa elämää kuin entisissä kodeissaan, ja täten myös pysyä pitempään suhteellisen hyvässä kunnossa.  Ajan mittaan tämä vähentäisi raskaan hoidon tarvetta.