Kulttuurivisioita Kajaanille

Kovin monelle ei sano mitään Lyonin malli. Kovin monelle ei myöskään sano mitään prosenttiperiaate. Avataanpa näitä termejä vähän.

Prosentti rakennushankkeista taiteeseen

Prosenttiperiaatteessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että prosentti rakennushankkeiden budjeteista käytetään hanketta koskeviin taidehankintoihin. Tarkoituksena on parantaa ympäristöjen viihtyisyyttä taiteen avulla, parantaa taiteilijoiden työllistymisedellytyksiä, sekä tarjota kansalaisten arkeen taide-elämyksiä. Tämä koskee sekä yksityisiä, että julkisia rakennushankkeita, joskaan siihen ei mitään lakisääteistä velvoitetta ole. Useissa kunnissa on kuitenkin jo vuosia ollut voimassa periaatepäätös taiteen rahoitukseen käytettävästä prosentista julkisissa rakennushankkeissa jo vuosia.

Prosenttiperiaatteen käytöstä on lukuisia hyviä, erilaisia esimerkkejä eri kaupungeista, yleensä periaatetta on toteutettu parhaalla menestyksellä kaupungeissa, joissa siitä on otettu käyttöön jokin selkeä toimintamalli. Esimerkiksi Kajaanilla ei tällaista mallia ole, vaikka esim. nykyisen uimahallin taidehankinnat on ymmärtääkseni prosenttiperiaatteen pohjalta toteutettu. Kajaanin kaltaisessa paikassa näkisin oman mallin kehittämisen erittäin varteenotettavaksi satsaukseksi tulevaisuuteen. Tästä lisää tuonnempana…

Kärkihanke4: Prosenttiperiaate sosiaali- ja terveyssektorille?

Taide lisää tutkitusti ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Paitsi monia sairauksia ja esimerkiksi syrjäytymistä ennaltaehkäisevää, taiteen on havaittu myös nopeuttavan useista sairauksista parantumista. Suhtaudun hyvin kriittisesti useaan Suomen nykyisen hallituksen toimeen, täydeltä fiaskolta näyttävä sote-uudistus etunenässä, mutta eräänä oikeasti hyvänä hankkeena on ollut rakennushankkeiden prosenttiperiaatteesta mallia ottava ajatus, että 1% prosentti sote-palveluiden rahoituksesta käytettäisiin taiteeseen.

Tässä on kyse siitä, että ”Luodaan nykyisen rakennushankkeisiin kytkeytyvän prosenttiperiaatteen rinnalle uusi toimintapa, jolla voidaan sujuvoittaa taide- ja kulttuurisisältöisten hyvinvointipalveluiden hankintaa sosiaali- ja terveyssektorille. Sen piirissä olisivat visuaalisten taiteiden lisäksi myös muut taiteenalat (esim. musiikki, tanssi, teatteri, kirjallisuus) ja kulttuuri laajemminkin (esim. muistelutoiminta). Pitkän tähtäyksen tavoitteena on saada taide- ja kulttuurilähtöiset hyvinvointipalvelut vakiinnutetuiksi osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita ja hyvinvoinnin seurantaa.

Määrärahalla tuetaan kuntia, kuntayhtymiä ja muita toimijoita siinä, että ne kehittävät olemassa olevia hyviä käytäntöjään tai uusia toimintatapoja, hyödyntäen myös digitaalisia sisältöjä ja teknologioita, ja siten lisäävät eri taiteenalojen ja kulttuuripalveluiden tarjontaa ja parantavat taiteen saavutettavuutta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Toimenpiteen toteutuksessa sovelletaan myös kokeilukulttuuria eli uusien toimintatapojen etsimistä ja testausta kokeilujen avulla. Valmis 12/2018.” (http://valtioneuvosto.fi/hallitusohjelman-toteutus/osaaminen/karkihanke4)

Taiteen kiistattomat vaikutukset terveyteen ja hyvinvointiin huomioiden tuntuisi yksinomaan luontevalta, että sosiaali- ja terveyssektori osallistuisi taiteen rahoittamiseen järjestelmällisesti ja tähän hallituksen avauksessa pyritään. Taidekentällä on kuitenkin ollut runsaasti epäselvyyttä siitä, mitä tämä ”kärkihanke4” tarkoittaa mm. taiteen autonomian kannalta. Useita taiteentekijöitä on arveluttanut uudistuksen liittyvä puhe ns. ”hyvinvointitaiteesta”, tai ”hoivataiteesta” – aletaanko taiteen tekemiselle asettaa kriteerejä taidekentän ulkopuolelta, eikö taide itsessään ole arvokasta? Kysymykset tuntuvat usein liittyvän pelkoon perinteisten taideinstituutioiden nykyisen kaltaisen merkityksen katoamisesta, niistä paistaa huoli itsenäisen taiteilijan omanarvon tunteen menettämisestä: ”enkö ole enää oikea taiteilija?”.

Huolestuneiden on syytä muistaa, että pohjimmiltaan kyse on kuitenkin taiteen rahoituksesta, joka uudessa mallissa tulisi sote-budjeteista, ei jo ennestään niukoista taiteen ja kulttuurin määrärahoista. Toisin sanottuna sillä ei pitäisi olla kovinkaan kummoista vaikutusta perinteisiin opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämiin taideavustuksiin. OKM:han on jo vuosia rahoittanut yhtälailla perinteisiä taideinstituutioita ja perinteistä taidetta, kuin erilaisia uusiakin avauksia. Uusi malli toisi oikein toteutettuna erittäin toivotun lisän taiteen rahoitukseen.

Mitä taiteen autonomiaan uudessa mallissa tulee, ainakin näin yhteisötaiteeseen erikoistuneen tekijän näkökulmasta on täysin luontevaa, että hankkeen taideprojekteja suunnitellaan yhdessä ao. sote-toimijoiden kanssa. Tilanne ei tietenkään saa olla se, että sote-asiantuntijat yksin määrittelevät sisällön ja siten myös taiteen laadulliset kriteerit taitelijoiden ohi. En näkisi sellaista toimintaa taidekentän edustajana hedelmällisenä, taiteen vahvuuksiin kuuluu erityisenä piirteenä spontaanius ja rohkeat irtiotot arkisista realiteeteista. Päin vastoin, sanelumalli luultavasti karkottaisi osaavimmat ja intohimoisimmat taiteen tekijät mallin piiristä. Onkin äärimmäisen tärkeää, että taiteen tekijät eivät pelkästään tule kuulluksi, vaan myös aktiivisesti osallistuvat kärkihanke4:n suunnitteluun. Tässä tarvitaan yhtälailla perinteisiä yksilötaiteen, kuin meitä soveltavan taiteen ja yhteisötaiteen tekijöitä.

Lyon – Kajaani -kulttuurista ja taiteesta elinvoiman kärki

Lyon on Ranskalainen, suomalaisittain katsoen suuri, suunnilleen kaksi kertaa Tampereen kokoinen kaupunki, jolla on varsin komea kulttuurihistoria. Kajaaniakin monet ulkopaikkakuntalaiset kadehtivat sen kulttuurihistorian, nykyisen kulttuurielämän ja korkeatasoisen taidekentän vuoksi. Kajaani tosin on piskuinen, väestön keski-iältä vanhemman sorttinen ja elinkeinorakenteeltaan(ainakin perinteisesti) teollisuusvaltainen kainuulaiskaupunki, jossa on korkea työttömyysaste. Myös Lyonia on vaivannut kova työttömyys ja sosiaaliset ongelmat suurkaupungille tyypillisine ongelmalähiöineen. Lyon on suurimmasta osasta suomalaiskaupunkeja poiketen ottanut kaupungin elinvoiman kehittämisen kärjeksi ja tärkeimmäksi vetovoimatekijäksi kulttuurin. Siis ei esim. talouden ja työllisyyden, joiden vetovoimaisuutta koko Suomi pakkomielteisen mantran lailla nykyään toistelee. Itseasiasiassa Lyonin budjetista peräti 20% on suunnattu kulttuuriin.

Tämä poliittinen valinta on kaiken kaupunkipolitiikan ydin. Toinen kriittinen tekijä on, että kulttuuria ei ymmärretä Lyonissa erilliseksi saarekkeeksi, vaan kaupunkipolitiikan sykkiväksi sydämeksi.
(Sara Kuusi, Ari Tolvanen Lyonin kulttuurityön malli 2011)

Päätös tehtiin, kun aiemmin Lyonin vetureina toimineet teollisuuslaitokset eivät enää jaksaneet pärjätä globaalin kilpailun hullunmyllyssä. Monen yllätykseksi päätös johti nopeasti tuloksiin, aiemmista ongelmalähiöistä tuli monimuotoisia yhteisökulttuurin keskuksia, kulttuuripöhinän ympärille syntyneet taidetapahtumat alkoivat vetää vierailijoita joka puolelta maailmaa ja monet muut suuret kaupungit Ranskassa ja vähitellen muuallakin alkoivat omaksua Lyonin mallin käytänteitä.

Miksei vastaava voisi toimia pienemmilläkin paikkakunnilla – kuten Kajaanissa? Kajaanilla on omat ongelmakohtansa, ehkäpä suurimpina syrjäytyminen ja väestön vanheneminen, jotka tuovat haasteensa erityisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen puolelle. Tämän hetkiset elinvoimastrategiat tuntuvat tähtäävän lähinnä nopeaan rahan tekoon muuttamalla yhteistä luontopääomaamme, metsää, tukkipinoiksi piittaamatta vähääkään luonnon monimuotoisuudesta, sekä vesistöjen ja maaperän halpamyyntiin monikansallisille kaivosyhtiöille. Voitot lämmittävät muutamana työpaikkana ja sitä kautta saatavina verotuloina hetken aikaa, erityisen lämmintä on kuitenkin vain sillä, joka käärii suurimmat voitot jossain pörssimaailman absurdeissa ulottuvuuksissa. Pikavoittojen tuoman lämmön karattua jäljelle jää vain pilattu luonto ja karu maisema.

Kajaanissa on pitkät perinteet teolliselle työlle ja sille kaikki ansaitsemansa kunnia annettakoon, samoin ansaitsemansa kritiikki, mutta olisiko jo lopulta aika katsoa tarkemmin ja, luontovertausta käyttäen, nähdä metsä puilta: Kajaanin taiteen ja kulttuurin korkea taso ja kansainväliseen luokkaan kuuluva kiinnostavuus tulee esiin lähes poikkeuksetta, kun vierailee muilla paikkakunnilla. Viimeksi olen kuullut Pohjois-Karjalan pääkaupungissa Joensuussa kiirivän, peräti hauskan, mutta silti kajaanilaisen itsetuntoa hellivän sanonnan: ”Kajaani on taiteen suhteen Suomen Ruotsi: siellä tehdään aina kaikki vähän muita edellä!” Jos Kajaani jostain tunnetaan, niin sen uutta luovasta ja omaperäisestä kulttuurikentästä.

Näin siis muualla. Saisimme itsekin lopulta tunnustaa sen arvon. Tehdään kulttuurista Kajaanin ykkösjuttu! Tai Kajaanista kulttuurin ykkösjuttu! Ei se hetkessä tapahdu, eikä sitä saa kukaan yksin aikaan. Paikalliset taide- ja kulttuurilaitokset ja yhteisöt ovat tässä työssä kuitenkin jo hyvällä alulla, samoin viime vuosien projekti- ja hanketason viritykset nuoriso-, sote- ja taidesektorien yhteistyöstä ovat olleet vähintäänkin rohkaisevia. Seuraava tarvittava vaihe on yhteinen tahtotila päättäjätasolla. Prosenttitaiteen Kajaanin mallin luomisesta ja käyttöön otosta voi olla hyvä aloittaa. Mallia luodessa on koko ajan syytä pitää mielessä, että kestävin kulttuuri rakentuu ruohonjuuritasolta, yhdessä luoden, eikä ylhäältä sanellen.

Vielä sananen yhteisötaiteesta
Lopuksi suosittelen lukemaan tämän hienon yhteisötaidetta käsittelevän puheenvuoron punk-runoilijaksi tituleeratulta Susinukke Kosolalta: http://www.koneensaatio.fi/blogi/yhteisotaide-siltana-yksilollisyyden-ja-yhteisollisyyden-valilla/